Vastustamaton leijonakertomus, kaikesta huolimatta

Puhutteleva hetki. Leijonien päät. Ne painuvat kumaraan. Katseet - jos niitä edes on olemassa - kiertävät Hodinkan kaukalon luistimin rouhittua jään pintaan.

Lyöty joukkue, kelvollinenkin sellainen, putoaa aina tyhjyyteen.

Siellä tyhjyydessä on tuokion verran ontto olo, siellä nieleskellään ja surraan sitä menetettyä mahdollisuutta, joka oli kiikutettu jälleen kerran tarjottimella nokan eteen. Siellä onttoudessa mietitään, että tämä on väärin, kaikki on niin pirun väärin. Uskoimme parempaan. Vielä tätäkin, hopeaakin, parempaan.

Mutta emme - sittenkään - luottaneet itseemme. Emme olleet valmiita, emme kypsiä. Vieläkään.

Hodinkan padan pohjalla jysähtää päähän kalsea tietoisuus myös siitä, että ennen kuin uusi mahdollisuus koittaa, on mentävä ohi juhannuksen, ohi kesän, pitkän syksyn, vielä pitemmän kauden, joulun ja rospuuton, on käytävä läpi satoja harjoituksia, satoja palavereja ja kymmeniä tyhjänpäiväisiä otteluja.

Seuraavaan kevääseen, seuraavaan tilaisuuteen, jolloin kaikki on vielä edessä eikä jo takana, on karmaisevan pitkä matka ja aika.

Huippu-urheilu täyttyy koomisista ja ristiriitaisista kliseistä.

Toisen jargonin mukaan "hopea on hävitty mitali", toisen epistolan mukaan "hopeaa ei tarvitse hävetä".

Jaa-ha. Mitähän tässä paikassa kuuluisi sanoa?

Tuskin muuta kuin, että hemmettiin kaikki turhanaikaiset hokemat. Ilman niitäkin jokainen tajuaa, mitä leijonasoturit saivat Moskovassa aikaan. Ja mitä he eivät onnistuneet tekemään.

Hävitty hopea? Häpeällinen hopea? Katin kontit.

Moskovan päivät toimikoot signaalina suomalaiselle jääkiekkoilulle.

Laji ruopii tilassa, jossa se ei tiedä, viekö liike eteenpäin vai taaksepäin. Jotain on tapahtunut pelille, jotain on tapahtunut sen toteuttajille ja myös yleisölle.

Ehkä nyt olisi aika putsata jääkiekkoilusta siihen pesiytynyt mörkömäinen totisuus, joka löi läpi jopa MM-finaalissa. Ehkä nyt olisi paikka oivaltaa, että kysymys on urheilusta, suuresta leikistä, joka ei kaipaa esimerkiksi järjettömästi meuhkaavia valmentajia, jotka pakottavat juniorit omiin, kummallisiin muotteihinsa.

Suomalainen jääkiekkoilu tässä ja nyt kaipaa ennen kaikkea muutamaa oivallusta. Että se on enemmän urheilua kuin bisnestä. Että sillä on tarjottavana katsojilleen paljon muuta ja paljon parempaa kuin verensekaisia oheiskommervenkkeja.

Että tärkein asia on pelaaja. Ja toiseksi tärkein peli.

Vielä kerran vilkaisen vakavia valkopaitoja Hodinkan jäällä. Miten minusta tuntuu, että he ovat tässä tarinassa sankareita - eivät ainakaan surkimuksia.

Jos pystyisin, hipsisin kaukaloon, taputtaisin epäjournalistisesti heistä jokaista selkään ja kuiskaisin, että olkaa huoletta, olkaa surematta. Joka tapauksessa teidän kertomuksenne oli vastustamaton.

Mutta tyydyn keräämään kamani ja virnistämään vienosti. Alan miettiä jo kaipauksella Tolstoita, junaa, joka tuo minut takaisin Suomeen. Alan ajatella kesää ja paarmoja sekä jotain hiljaista ja siksi niin antavaa hetkeä mökkisaunan terassilla. Niinkin siinä saattaa käydä, että kaikessa tyvenessä jokin reiteiltään harhautunut leppeä ilmavirtaus lehauttaa mieliin nämä keväisen koleat päivät täällä Moskova-nimisessä karusellissa.

Jos niin käy, taidanpa hyvinkin kohottaa suvessa kuplivan maljan täällä tapaamilleni jääkiekkoilijoille ja kertoa männyn runkoa pitkin pinkovalle oravalle, että huippu-urheilussa on jotain aikamoisen vänkää, jotain aikamoisen täyttävää.

Kaikesta huolimatta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.