Vatikaani uuteen uskoon

Näyttää siltä, että mitä kauempaa katolisen kirkon Vatikaanin valtakeskuksista kulloinenkin paavi tulee, sitä helpompi hänen on puuttua kirkkonsa piintyneisiin käytäntöihin.

Hollantilainen Hadrianus VI (paavina 1522–1523) oli viimeinen ei-italialainen paavi ennen puolalaista Johannes Paavali II:a (1978–2005). Hadrianus suhtautui myönteisesti reformaattori Martti Lutherin vaatimuksiin uudistaa Rooman kuuriaa ja osana tätä myönsi edeltäjiensä kammottavat teot.

Johannes Paavalilla ei ollut lukuisten italialaisten edeltäjiensä historiallista hallinnollista taakkaa; puolalaiset eivät aikoinaan olleet ristiretkeläisiä tai inkvisiittoreita. Lukuisilla ulkomaanmatkoillaan Johannes Paavali puuttuikin moniin historiallisiin vääryyksiin eri maissa osana tietoista, positiivista ohjelmaansa.

Kävi kuitenkin niin, että paavillinen itsekritiikki ikään kuin ryöstäytyi käsistä: kun ovea raotettiin, katolisen kirkon vallankäytön arvostelu ajoi Vatikaanin puolustuskannalle. Kirkkoa syytettiin vainoista ja kidutuksista, antisemitismistä, naisten ja kokonaisten alkuperäiskansojen alistamisesta sekä papiston lapsiin kohdistamista seksuaalirikoksista.

Puolalaispaavin seuraaja, saksalainen Benedictus XVI (2005–2013) oli aiemmin johtanut Vatikaanin uskonopin kongregaatiota virkanimikkeellä suurinkvisiittori. Tämä ”Jumalan rottweiler” tuli siis syvältä Vatikaanin koneistoista.

Benedictuksen kaudella kirkko ryhmittyi puolustukseen todistelemalla, että kirkko itse on vailla syntiä, koska sen pää on Kristus. Koska anteeksipyytelyn koettiin murentavan oppia paavien erehtymättömyydestä ja hämärtävän yksinkertaisten uskovaisten syntikäsitystä, anteeksi ei pyydelty.

Vakioselitys on ollut, että vaikka kirkko on pyhä ja synnitön, ”kirkonkin ihmiset” eli kirkon ”pojat ja tyttäret” ovat voineet langeta ”kokemuksiin synneistä”. Selitys tuli kuitenkin rajoilleen, kun pedofiliatapauksia paljastui sadoittain Yhdysvalloissa, Australiassa, Irlannissa, Saksassa, Hollannissa, Belgiassa ja monissa muissakin maissa. Kun rikoksiin syyllistyneitä pappeja suojeltiin hallinnollisesti piispojen tai Vatikaanin päätöksillä, peittelyllä oli systeeminen luonne.

Keväällä henki katolisen kirkon johdossa ainakin päällisin puolin vaihtui argentiinalaisen paavi Franciscuksen myötä. Uusi paavi on muun muassa ehdottanut vanhoja luostareita pakolaisten käyttöön sen sijaan, että niitä muutetaan hotelleiksi ja ravintoloiksi ansaintamielessä.

Tavallaan tämä olisi paluuta ikivanhaan käytäntöön, jolloin luostarit olivat asyyleja, turvapaikkoja. Franciscuksen mukaan erilaisuutta ei pidä pelätä, vaikka pakolaiset eivät yleensä ole kristittyjä.

Avarakatseisuutta Franciscus on vaatinut myös papeilta; heidän olisi oltava sielunpaimenia eikä byrokraatteja. Kirkon on myös muututtava armeliaammaksi eikä vain ”jankattava oppejaan seksuaalisuudesta ja ehkäisystä”.

Paavin kerrotaan olevan kuin kotonaan sosiaalisessa mediassa, hänellä on twitterissä miljoonia seuraajia. Häneen kohdistuu monia odotuksia sikälikin, että reformaation 500-vuotisjuhla vuonna 2017 on jo lähellä.