Vielä pelottavampaa

Äkkiä ajatellen hyväntekeväisyys on hieno asia. Olemme heti mukana, kun on kyse lapsista, kissoista tai koirista. Onnettomuuksien ja katastrofien uhrienkin edessä kukkaro aukeaa helposti.

Mutta miten on ehtoo- ja laitapuolen kulkijoiden laita?

Lähtisitkö vanhusten vaippatalkoisiin? Auttaisitko vankeja sopeutumaan paremmin yhteiskuntaan vapautumisen jälkeen? Ojentaisitko päihdeongelmaiselle mieluummin menolipun pois silmistä kuin auttavan käden?

Vanhusten vaipat vielä saattaisivat mennä, kun ei tiedä, mikä itseä odottaa, mutta muut ovat ihan omin käsin ongelmansa ommelleet.

Ankeina aikoina tulee houkutus hivuttaa sosiaaliturvaa hyväntekeväisyyden varaan.

Nyt, kun verotuloja ei ole tarpeeksi, vedotaan hyväosaisten hyvään tahtoon. Hyvinvointivaltion rahoitus tulee kuitenkin merkittävästi ylemmiltä tuloryhmiltä. Pienituloisilla kotitalouksilla jopa 80 prosenttia tuloista tulee tulonsiirtojen kautta. Siksi niistä säästäminen kirpaisee eniten juuri pienituloisia.

Solidaarisuuden nimissä yksityisen sektorin johtajilta odotetaan nyt palkanalennusta. Teko on tehoton, koska valtio ei säästä palkkarahoja, mutta menettää verotuloja. ”Heroilta rahat pois” -huudon kanssa kannattaa olla tarkka. Herraa se nipistys ei rassaa, mutta ei siitä meillekään iloa ole. Ellei rahaa osoiteta hyvään tarkoitukseen.

Ja jos osoitetaan, herrat itse päättävät, kenelle hyvä kuuluu. Silloin yhteiskunnan yhteisestä hyvästä päätetäänkin herran oikeudentunnolla eikä kansan äänellä, yhteisillä arvoilla ja etiikalla.

Siksi sosiaaliturvasta päättäminen kannattaa viimeiseen saakka pitää osana demokratiaa ja parlamentarismia.

Progressiivista verotusta oikeudenmukaisempaa vastuun tasausta ei ole. Mielelläni maksan solidaarisuusveroa eläkkeestänikin, enkä olisi hulluna huutanut, vaikka sitä olisi nostettukin.

Vaalien alla ja gallupeissa kaikki ymmärsivät, että säästää pitää, velaksi ei voida enää elää.

Mutta kun saadaan mieleiset päättäjät ja nähdään leikkauslistat, huuto alkaa. Ei nyt ainakaan koulutuksesta tai terveydenhoidosta. Ei lapsilta eikä eläkeläisiltä, ja työläiset tässä taas laskun maksavat. Entäs yrittäjän osa! Kuka tätä maata pystyssä pitää ja työtä antaa?

Säästää voidaan vain siitä, mihin valtion varoja käytetään. Se on nyrkkisääntö. Sitten voidaan priorisoida. Ja se näkyä ja rohkeutta kysyykin. Helpompaa on ottaa vähän kaikilta.

Prosessikaavio on hyvää operatiivista toimintaa. Mutta vain sitä. Tiukkoina aikoina otetaan politiikka pois politiikasta ja aletaan pragmaattisesti hoitaa ongelmaa yritysmaailman kielikuvilla ja – mikä vielä pahempaa – ideologioilla.

Pääministeristä tulee saneeraaja, jolla on lehmän hermot. Päämäärä on säästää ja sopeuttaa. Kansa saa keppiä ja porkkanaa, joka maistuu kiristykseltä.

Sitten ihmetellään, kun paikallinen sopiminen ei maistu. Ei kai, kun luottamusta ei ole. Liian monessa työpaikassa se tarkoittaa työnantajan sanelua. Arjen työelämän ja ihmiselon tuntemattomuus näkyy tämänkin hallituksen ohjelmassa.

Yhteiskuntasopimusta ei tehdä viikossa, eikä tuottavuusloikkaan ponnisteta 15 minuutin työajan lisäämisellä. Intohimoa ja ammattiylpeyttä siihen tarvitaan. Jos asenne on se, että mää oon täällä vaan töissä, vartissa voi juoda lähtökahvit ja loikata kotiin.

Pitää tuntea elämä, jota koskevia päätöksiä tekee. Siksi häkellyttävä oli ministeri Anne Bernerin toteamus Keskisuomalaisessa 4.6. 2015 ensimmäisen eduskuntadebatin jälkeen:

”Oli mielenkiintoista kuunnella, miten eri näkökulmista asioita voidaan ajatella. Yrittäjä ajattelee helposti tuloshakuisuuden ja tavoitteen kautta, eikä ehkä lähde analysoimaan näin monipuolisesti. Se oli mielenkiintoista ja opettavaista.”

Yksi hyvän tekemisen kohde voisi olla palkata hallituksen avuksi muutama ajattelija ja analysoija.

Ajattelu on laji, jossa nopeiden ei pidä antaa syödä hitaita.

aino.suhola@pp.inet.fi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.