Vihan muurit ylittävä toivo

Hiljainen viikko. Terroriteot ovat mykistäneet Euroopan. Pelko tai ainakin suuri epävarmuus hiipii mieliimme monelta suunnalta. Maanosamme ei ole Pariisin ja Brysselin iskujen jälkeen enää sama turvallisuuden kehto, joka se on saanut olla vuosikymmenten ajan.

Yhä lähemmäksi tuleva terrori havahduttaa kantamaan huolta myös oman maamme turvallisuudesta. Omille porteille ilmestynyt levottomuus muistuttaa myös siitä, että maailman väestöstä suuri osa elää päivittäin väkivallan varjossa.

Brysselin iskut ovat ikkuna levottomaan maailmaan, jonka osa me olemme ja jota me emme saa suljettua muurien ulkopuolelle. Väkivallan uhka itsessään on pelottavaa, mutta yhtä pelottavaa on, jos terroristit saavuttavat tavoitteensa. He haluavat kylvää vihan siemeniä keskuuteemme. He toivovat, että syntyperältään, ihonväriltään, kieleltään tai uskonnoltaan erilaiset ihmiset eivät enää voisi luottaa toisiinsa. Siksi emme saa antaa pelolle viimeistä sanaa.

Tämän viikon piti oikeastaan muodostua onnellisuuden viikoksi. Meneillään olevan hiljaisen viikon alle, viime sunnuntaille, osui nimittäin YK:n yleiskokouksen vuonna 2012 julistama kansainvälinen onnellisuuden päivä.

Onnellisuuteen vaikuttavat monet hyvin yksinkertaiset tekijät. Onnea on, jos saamme jokapäiväisen ravinnon, puhdasta vettä, terveydenhoitoa, riittävät asuinolot. Onnen perusedellytyksiä on myös turvallisuus.

Elämän ja onnen perusasiat on kirjattu perustuslakeihin ja ihmisoikeuksien julistuksiin. Onni on kuitenkin löydettävissä myös arkipäivän pienissä hetkissä. Perhe, ystävät, luonto, työ tai vapaaehtoistehtävät ovat esimerkkejä onnen tärkeimmistä lähteistä.

Hiljaisen viikon alussa vaihdoin nuoren parturin kanssa ajatuksia pääsiäisen vietosta. Suunnitelmana hänellä oli käydä kyläilemässä ensin isovanhempiansa luona ja sitten siskonsa luona. Suurin onni on usein lähellä löydettäväksi.

Tänä keväänä on puhuttu paljon kilpailukyvystä ja tuottavuudesta. Hatun nosto suomalaiselle yhteiskuntajärjestelmälle ja ponnisteluille hyvinvoinnin luomiseksi ja ylläpitämiseksi.

Tuottavuusloikkien oheen tarvitsemme kuitenkin myös pieniä askeleita onnellisuuden suuntaan. Puhtaaksi viljellyssä kilpailuyhteiskunnassa ihmisiä kaupataan ”30 hopearahalla”. Yhteisvastuulle perustuvassa yhteiskunnassa kaikki ovat onnesta osallisia. Emme ole vain oman onnemme seppiä vaan myös toistemme onnen.

Kilpailukyvystä huolehtiminen ja yhteisvastuu ovat yhdistettävissä ja tämä on ollut Suomen malli nykyistä vaikeampinakin vuosina. Viime päivien viestit yhteisestä halusta rakentaa sopimiseen perustuvaa tulevaisuutta ovatkin olleet rohkaisevia merkkejä yhteisvastuusta.

Onnellisuuteen sisältyvät myös kysymykset elämän perimmäisestä merkityksestä ja mielekkyydestä. Digiajan keskelläkin pohdimme ikiaikaisia aiheita. Elämän ihmeet ovat mykistäviä, mutta yhtä lailla kärsimys ja pahan valta hiljentävät mielemme.

Jumalan läsnäolon ja hänen poissaolonsa kysymykset sisältyvät pääsiäisen sanomaan juuri niin aidon karheina kuin ne elävät meidän omassa uskossamme ja epäilyssämme. Pääsiäisen kertomukset avaavat meille toivon näköaloja elämän ja kuoleman suuriin salaisuuksiin.

Pääsiäisen sanomaan sisältyy kertomus siitä, kuinka maaherra Pontius Pilatus tuo orjantappurakruunuun ja purppuraviittaan puetun Jeesuksen kansanjoukon nähtäväksi ja toteaa: Katso, ihminen!

Tämä on vavahduttava kuva. Epäoikeudenmukaisen tuomion, hylkäämisen, kidutuksen ja lopulta kuolemaan johtavan väkivallan kohteeksi joutuvaan kärsimyksen hahmoon kohdistuvat nuo sanat: katso ihminen.

Tuosta hetkestä löydämme kiintopisteen sille ajatukselle, että jokaisen oman aikammekin lähimmäisemme kohdalla on aihetta lausua: Katso, ihminen! Jokaisella meistä on ainutlaatuinen ihmisarvo. Tänään jos koskaan tarvitsemme vihan muurien yli ulottuvaa ihmisyyttä ja toivon näköaloja.

Kirjoittaja on Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra.