Viiltävä Finlandia-voittaja

En ole lukenut mitään vastaavaa kotimaista nykyajan kuvausta. Näin professori Anne Brunila perusteli joulukuussa sitä, miksi oli valinnut Jussi Valtosen teoksen He eivät tiedä mitä tekevät vuoden 2013 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajaksi.

Luettuani kirjan joulunpyhinä yhdyn täysin Brunilan näkemykseen. Kyseessä on monella tavalla poikkeuksellisen vaikuttava kirja, jossa yhdistyy taitava ihmismielen kuvaus ja terävä yhteiskuntakritiikki. Ajallisesti kirja liikkuu 90-luvun lama-Suomesta tulevaisuuden amerikkalaiseen teknologiayhteiskuntaan.

On sääli, jos jotkut jättävät kirjaan tarttumatta sen vuoksi, että siinä on peräti 558 sivua. Muhkeasta koostaan huolimatta kirja ei puuduta vaan koukuttaa lukijansa erinomaisesti. Ajoittain synkeistä tunnelmista huolimatta satiirinen huumori tekee lukukokemuksesta jopa viihdyttävän.

Kirjailija, psykologi Valtonen valmisteli tätä kirjaansa kuutisen vuotta. Siinä ajassa sanottavaansa ehtii hioa.

Esimerkiksi se hämmästyttää, kuinka syvästi vuonna 1974 syntynyt Valtonen pystyy kuvaamaan 90-luvun lama-Suomen ankeutta, vaikka oli itse tuolloin alle parikymppinen. Lisäksi hän tarkastelee asioita koulutetun maahanmuuttajamiehen Joe Chayefskin silmin – tai sitten tämän supisuomalaisen Alina-puolison asemaan asettautuen.

Kolmas keskeinen henkilö, jonka pään sisälle kirja sukeltaa, on Joen ja Alinan Samuel-poika. Isättömyys, suorituspaineet, elämänjano – jo pelkästään nuorukaisen elämäntarina olisi voinut olla yhden kirjan aihe.

Valtonen on asunut Yhdysvalloissa vuosina 2002–2003. Hän viimeistelee neuropsykologiaan liittyvää väitöskirjaa, jonka tutkimuksesta suurimman osan hän on tehnyt Yhdysvalloissa. Tämä selittänee ainakin osaksi sen, kuinka Valtonen tuntuu olevan yhtä uskottavasti sisällä niin amerikkalaisessa kuin suomalaisessakin arjessa.

Joissakin arvioissa kirjasta on löydetty myös science fictionia. Kieltämättä hurjalta tuntuvat kuvaukset siitä, kuinka päähenkilö kiinnittää iAm-laitteen ”tassut” takaraivoonsa ja pelkästään silmänliikkeillä saa kaiken mahdollisen maailmasta löytyvän digitaalisen tarjonnan eteensä. Eikä vain katsottavaksi, vaan kokemusmodulien kautta kaikkien aistien kokonaisvaltaisiksi elämyksiksi. Ei erillisiä laitteita – miten kätevää!

Vaikka tiedämmekin jo Google-laseista, Valtosen kuvaukset minä olen -laitteen valtaan joutumisesta tuntuvat fantasialta. Entäpä jos Valtosen kuvailema, käytöstämme manipuloiva digiavaruus onkin totta jo muutaman vuoden kuluttua?

Toteutuivatpa Valtosen kuvailemat teknologiavisiot tai ei, harva on tuonut esille näin selkeästi elämää hallitsevan teknologiariippuvuuden riskejä. Näitä kannattaisi pohtia enemmänkin, ennen kuin on myöhäistä.

Jo nyt älypuhelimet pitävät varsinkin nuorisoa lähes hypnoottisessa otteessa, kuten Sunnuntaisuomalaisen juttu Z-sukupolvesta luonnehti. Zetalle älypuhelin ei ole ainoastaan väline vaan jotain enemmän – kuin ruumiinosa (Ksml 4.1.).

Jos kirjan sanoma pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, sanoisin: Lisää eettistä ja moraalista pohdintaa ja ennen kaikkea toinen toisemme kuuntelemista.