Viisas sydän

Tuota ne jaksaa tuijottaa, isä ihmetteli, kun 1960-luvun alussa istuimme äidin kanssa odottamassa, että Yleisradion joutsenet lentävät television valmiustilaan.

Kun katsoin viikko sitten Pressiklubia, aloin ymmärtää, mitä oli se vieraus, jota isä silloin tunsi. Elämä ei pysy entisenään. Kenenkään elämä.

Toimittajat ja tutkija kävivät päätoimittajan kimppuun kuin vesikauhuiset tappajakoirat. Johtajuuskriisiä on, journalistisia päätöksiä tehty käsittämättömin ja kestämättömin perustein, mutta…

Sama joukko, joka moittii pääministeriä sopimattomasta käytöksestä, raatelee julkisesti oman esimiehensä.

Ilma on sakeanaan pelkoa, huutoa, pyhää vihaa ja ristiriitaisuuksia ruudussa ja sen ulkopuolella. Ollaan rohkeita ja kustaan housuihin.

Tekee mieli tehdä isälle seuraa, paeta huutoäänestyksellä haettua oikeutta, vetäytyä laiskanlinnaan ajattelemaan jotakin sinistä.

Viikon kuluttua isä täyttäisi 125 vuotta, jos eläisi. Yhä näen hänet siinä laiskanlinnassa. Muistan pilliklubin ja kirjojen tuoksun, radion äänen ja merkillisen levollisuuden ja turvallisuuden tunteen, johon sekoittui keittiöstä tuleva ruskean kastikkeen tuoksu.

Isä oli kuudenkymmenen, kun minut adoptoitiin. Nyt ei vauvaa annettaisi vaarille.

En osaa vertailla, koska minulla ei muuta isää ollut. Hylättynä olin kiitollinen tästä ainoasta, joka otti aviottoman, kastamattoman tyttölapsen, antoi nimensä ja sen myötä kaiken. Koko elämän.

Eihän se vauhdikasta ollut, pikemminkin päinvastoin. Mutta mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän arvostan hitaasti kiiruhtamista. Isä on edelleen ainoa tuntemani kalamies, joka ei koskaan kiihtynyt verkonsoutajalle.

”Toppailee”, hän sanoi, kun hosuin tuulessa verkon päälle. Kunpa muistaisin sen myrskyissäni. Kunpa muistaisi pääministerikin.

Ei me ihan sataa menty meijerin mäkeä ylös, kun pyhäaamuna poljettiin kirkkoon. Mutta opinpahan siinä pyörän tarakalla istuessani pitämään kiinni isästä enkä niistä satulan jousista, jotka pakaroitten alla niin imakasti pieniä sormia nipistelivät.

Aloin oivaltaa, että se, mihin ensiksi tekisi mieli työntää sormensa, ei aina vallan vaaratonta olekaan.

Isä kuoli, kun olin kolmentoista. Surin, että en ehtinyt tutustua häneen aikuisena. Nyt ymmärrän, että hän on minussa eletyn ja koetun kautta.

Isä ei ollut koskaan sanoista raskaana. Hänen viisautensa, arvonsa, oikeudentuntonsa, kaikkensa näkyi hänen teoissaan. Erityisesti siinä, miten hän suhtautui kanssaihmisiinsä. Erilaisiin ja toisenmielisiinkin.

Kyse ei siis ole ajasta lainkaan. Kolmessatoista vuodessa ehtii jo juurtua, ja kun on juurtunut, ei irtoa juuriltaan.

Juurtuminen yhteisön jäsenyyteen tapahtui niinä aikoina kansakoulussa.

Pieneenkin pitäjään melkein joka kylään rakennettiin oma koulu. Siellä opittiin lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan, käyttäytymään. Elämään ihmisiksi.

Siinä, uskossa sivistyksen ja hengen voimaan oli isän ja äidinkin elämäntyö.

Kansakoulussa kasvettiin yhteen. Niiltä juurilta lähdettiin sotaankin, ja vaikka metsä ympärillä lensi juuret ylöspäin, miehet pitivät yhtä.

Nyt kaiken yksilöllisen valinnanvapauden, henkilökohtaisten oikeuksien, opsien ja höpsien yltäkylläisyyden keskellä taloustieteen nobelistin pitää muistuttaa, että koulussa olisi syytä opettaa myös elämää.

Tieto yksin ei auta, ja yksinäisyyskin tappaa, kun elämä käy merkityksettömäksi. Ihmiseksi tullaan suhteessa toiseen.

Sodan vastakohta ei ole rauha, vaan yhteistoiminta.

Huomenna on kolmas adventti. Hengen adventti, adventus spiritualis. Kolmas kynttilä on rauhan ja rakkauden kynttilä.

Rakkaudesta pitää puhua niin kauan kuin siitä pitää puhua.

Isä ei paljon puhunut eikä pussannutkaan, ja se näkyi äidin suun viivassa. Mutta aina hän ojensi kätensä avuttomalle. Hän talutti minut kansakouluun, puhalsi polveen, kun kaaduin pyörällä, opetti panemaan madon koukkuun ja silitti kömpelösti, kun oli paha mieli.

Hänen sydämensä suli kohti, elävältä. Nyt hän ihmettelisi SuomiLovea, että tuota ne jaksaa tuijottaa.

aino.suhola@pp.inet.fi

Kirjoittaja on kirjailija ja puhuja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.