Viisas vastarannankiiski?

Suomesta on tullut Euroopan unionin räyhähenki, kertoo vastikään julkistettu selvitys. Suomalais-belgialaisen tutkimusryhmän raportin mukaan vajaat 20 vuotta sitten Suomi oli EU:n mallioppilas. Vaan ei ole enää.

Suomea luonnehdittiin raportissa jopa ”itsepäiseksi ja joskus lyhytnäköiseksi”. Ainakaan se itsepäisyys ei yllätä. Yllättyisinkö, jos ranskalaisia sanottaisiin temperamenttisiksi?

Viimeistään velkakriisi kriisiytti myös Suomen ja EU:n suhteen. Kysymys siitä, tekeekö järkipuhe Suomesta räyhähengen, on jo meidän suomalaisten mielestä aivan oma juttunsa.

Talousmiehet, EU:n talouskomissaari Olli Rehn ja amerikkalainen nobelisti-ekonomisti Paul Krugman ovat vääntäneet kättä siitä, mikä auttaisi euron kriisiin. Rehn kannattaa vakauttamispolitiikkaa, mutta Krugmanin mukaan se vain kurjistaa tilannetta.

Kumpi on oikeassa vai onko kumpikaan? Erilaisista kannoistaan huolimatta riitapukarit ovat päätyneet samaan lopputulokseen: Eurooppa tarvitsisi yhtenäisempää finanssipolitiikkaa.

Vaikka oikea lääke löytyisi, riittäisikö meillä tahtoa? Euroopan eri todellisuudet koettelevat myötätuntomme rajoja. Onko asunnoton ja työtön kreikkalaisnuori myös meidän vastuullamme? Vai onko Kreikan kurjuus kokonaan kreikkalaisten itsensä aiheuttamaa?

Pohdiskelin asiaa ajautuessani kolmevuotiaan kanssa väittelyyn siitä, pitääkö myös hänen siivota, vaikka valtaosa olohuoneen lattialla lojuvista leluista oli sillä kertaa pikkusiskon levittämiä.

Onko Suomesta tulossa se kolmevuotias, joka laittaa kätensä puuhkaan ja ilmoittaa, etten muuten varmasti siivoa? Tai jos nyt siivoan, en ainakaan siivoa enää toiste. Kun kerran joku muu on sotkenut, ei vastuu voi olla meidän.

Yhden hyvä ei ole kaikkien hyvä. Yhteisvastuullisuus tarkoittaa toisen auttamista, mutta usein myös jostain omasta luopumista. Mutta missä on kohtuuden raja? Paljonko muut maat voivat kriisissä olevia kohtuudella auttaa?

Toiset ovat laskeneet euronsa tarkasti, toiset eivät. Samalla kuitenkin myös me olemme hyötyneet siitä, että olemme sulkeneet silmämme ongelmilta. Olemme nauttineet alhaisista koroista toisten kustannuksella. Lasku lankeaa kaikille – se kuuluu kaikille.

Pahimmiksi maksumiehiksi joutuvat kuitenkin ne Etelä-Euroopan nuoret, joiden elämä on joutumassa hunningolle. Kun yli puolet nuorista aikuisista on työttöminä, on levottomuuksien riski valtava. Kuka siivoaa ne sotkut? Autammeko vain siksi, että emme itsekin tempautuisi mukaan entistä pahempaan kriisiin?

Yhtä suurta perhettä, niin Euroopan unionista on sanottu. Kuka sovittelisi riidan ja tarjoaisi kaikille kompromissi-kaurapuuroa?

Vai joko kaikkien olisi aika vetäytyä puurolle omiin keittiöihinsä? Saksassa sosiaalidemokraatit kannattavat liittovaltiota, mutta professorijoukko on noussut ajamaan jopa eurosta luopumista. Ryhmän mukaan tukirahat katoavat kuin tuhka tuuleen.

Niin käy myös sille hetkelliselle siisteydelle olohuoneessa. Mutta ei kai se siivous silti turhaa ollut?

Maalaisjärjellä ajateltuna kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Siivoamattakaan ei kuitenkaan voi jättää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.