Viisasta vitkaa vauhtiin

Kaikki alkoi mennä pieleen, kun sukupolveni vanhemmat menivät lisääntymään ja täyttämään maan. Nyt loppusijoituspaikastani kinataan kuin ydinjätteestä, että onko se aliresurssoitu laitoshoito, heitteillejättöä hipova avohoito vai armokuolema, josta vielä ei uskalleta ääneen puhua.

Vai kävisikö niin onnellisesti, että kuolisin ihan terveiltä sijoiltani saappaat jalassa melko pian eläkkeelle jäämisen jälkeen. Silloin tilastot kaunistuisivat ja keskiarvot varsinkin, koska keskiarvot ovat tärkeitä.

Kuitenkin akateemikko Oiva Ketonen totesi jo vuonna 1989, että keskiarvot ovat hyödyllisiä sosiaalihallitukselle ja valtion tulo- ja menoarvion laatijalle, mutta kukaan ei elä elämäänsä keskiarvona.

MIKÄ SAA vanhuuden näyttämään onnettomalta? kysyi professori Ahti Rekonen viikko sitten Suolahdessa Lapuan hiippakunnan, Keski-Suomen Liiton ja Keskisuomalaisen järjestämässä seminaarissa, jossa puhuttiin vanhuuden arvosta.

Työelämän ylisuoriutuja on onneton pudotessaan eläkkeelle jäämisen mustaan aukkoon, koska pelkää, että sinne ei löydä kuin Tuonelan lautturi. Joku hätkähtää, kun vanhuus heikentää. Ihmisellä on kuitenkin lupa elää voimavarojen mukaan ja huomata ilokseen aistinautintoja ajatellen, että halut sopeutuvat voimattomuuteen.

Professori Jyrki Jyrkämä antoi luvan olla jo vähän sivussakin. Vanhustuminen on sitä, että saa. Ei ole pakko tempautua kaiken maailman pellehyppyihin ja olla joka hetki sauvat suihkien ja helmat paukkuen potkupyörän rattailla niin hemmetin aktiivinen. Vanhukset tuovat tärkeää yhteiskunnallista vitkaa vauhtiyhteiskuntaan. Saan siis vanhustua rauhassa.

IHMISARVO on itseisarvo. En ymmärrä, kenelle vanhuksen pitäisi arvoaan perustella ja miksi. Niin kuin en sitäkään, että ihminen on tutkimuskohteena enimmäkseen lihasvoiman alusta, vaikka hänessä on myös henkistä ja hengellistä elämää.

Jyrkämä muistutti, että maailma ei ole vain mitattavia asioita. Tavoitteeksi riittää hyvän tilannekohtaisen elämän turvaaminen. Keski-Suomi voisi olla niin tahtoessaan hyvä ikääntymisyhteisö, jossa tunnustamme toistemme arvon ja saamme vuorollamme vanhustua.

Se olisi armon vilaus arjessa ja vähentäisi kuormitusta ja kustannusrasitteita, koska ihminen voi paremmin, jos hänen ei koko ajan tarvitse syyllistyä siitä, että ei mahdu ylivilkkaan yhteiskunnan ihannearvoihin.

SIVUUN sysättyä kuolemaakin on piispa Simo Peuran mielestä parasta miettiä silloin, kun ihminen on vielä vahva, terve ja täynnä elämää. Vuodet vanhuksen rinnalla tarjoavat etuoikeutetun mahdollisuuden valmistautua siihen, mitä itsellä on edessä. Omasta itsestään luopuminen auttaa ymmärtämään, mistä elämässä ja kristillisessä uskossa on kysymys.

Sillä samanlaisia me paljaaltamme ihmisinä, samaa matkaa tekeviä, saman armon kerjäläisiä ja sen varassa viimeiseltä puomilta matkaa jatkavia.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja ja kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.