Virallinen televisio, osa 2

Parin viikon aikana on päästy ryöpyttämään rakasta Yleisradiotamme taas oikein kunnolla. Mielenkiintoista on, että kun yhtiö yrittää itse laittaa vihdoinkin talouttaan kuntoon, niin johan syntyy älämölyä. Yhtiö yrittää säästää niistä toiminnoista, jotka sen kokonaisuudessa kuitenkin ovat merkityksettömimpiä osia, mutta ei. Mihinkään ei saisi koskea.

Kysymyshän on siitä, että katselijoiden ja kuuntelijoiden suuren massan ohjelmakysynnällä ja mielipiteellä ei ole niin suurta väliä. Kunhan saadaan tehdä kanavia ja ohjelmia, joissa toimittajat ja ylisivistyneet fiinit kulttuurivaikuttajat saavat mellestää. Tärkeämpäähän on työllistää 16 ruåtsinkielistä toimittajaa tekemään omankielistä radiokanavaa muutamalle tuhannelle potentiaaliselle nuorelle kuin miettiä sitä, onko Suomen kokoisessa maassa siihen varaa.

Kun Ylen taloutta tasapainotetaan, jotain täytyy karsia. YLE Extran lopettaminen oli väistämätöntä. Ei siitä koskaan näillä resursseilla olisi todellista nuorten kanavaa tullutkaan. Tosiasia on, että Yle on menettänyt nuoret kanaviltaan lähes totaalisesti. YLE:n katseluosuus 15-25-vuotiaista on 15 prosentin luokkaa. Ja sekin osuus tulee pitkälti urheilusta. YLE menettää kosketuksensa nykyisiin nuoriin heti Pikku Kakkosen jälkeen.

Sähköisen viestinnän suuri ongelma on siinä, että suomalaiset on totutettu liian hyvään. Aikaisemmin suurin osa menoista meni kotimaisen ohjelmiston ylläpitämiseen. Ulkomaiset ohjelmat ja elokuvat hankittiin pilkkahinnalla. Kilpailun kovetessa niistä joudutaan maksamaan nyt yhä kalliimpia hintoja. Muun muassa kansallisesti tärkeiden urheiluohjelmien hinnat ovat räjähtäneet.

Nykyisillä lupamaksuilla ei vain enää saa kaikkea palvelua. Kummallakaan kielellä!

Lisäksi täytyy muistaa, että eivät ne työpaikat ole niiden tekijöitä varten, vaan kotimaisia ohjelmia voidaan kyllä tehdä Ylen ulkopuolellakin. Eikä niiden tarvitse olla yhtään huonompia kuin talon sisällä tehdyt. Hyville tekijöille löytyy aina töitä independent-yhtiöistä. Monen yleläisen kannattaisikin jo miettiä oman tuotantoyhtiön perustamista. Katsoisivat vaikkapa entisten kollegoidensa Kari Tervon ja Liisa Akimoffin verotietoja.

Mutta eivät Ylen johdon ongelmat tähän lopu. Saamatta jääneet lupamaksutulot eivät ole suurin ongelma, vaan talon ylisuuri ja raskas organisaatio. Kanavamäärää voisi jopa lisätä, jos budjetin painopistettä siirrettäisiin pysyvistä kuluista muuttuviin kuluihin. Ja jos päästäisiin eroon henkilöstön hammaslääkärikuluista, kesänviettopaikoista ja kaiken maailman erikoislisistä, joita joudutaan maksamaan osana tes-sopimuksia.

Ruotsinkielisten ohjelmien ylisuuri panostus aisoihin, kaikki käännöstyöt ja dubbaukset ulkoistaen, ja keskittyminen olennaiseen ohjelmatoimintaan... Siinä vähän lääkkeitä muutokseen - vaikka tiedänkin, mitä Ylen pitkäaikainen työntekijä tähän sanoisi.

Kirjoittaja on pitkään media-alalla työskennellyt henkilö.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.