Viuluviikareille lyödään luu kurkkuun

Siitä on nyt yhdeksän vuotta, kun luovutin, laitoin viulun koteloon ja tungin sen pois näkyvistä, komeron perimmäiseen nurkkaan. ”En varmasti soita enää, olen pahimmassa teini-iässä ja lopetan kaikki harrastukset, vaikka katuisinkin sitä myöhemmin”, ajattelin tuolloin.

Olin siihen mennessä ehtinyt soittaa jo kymmenen vuotta, mutta päätin heittää kaiken hukkaan, koska silmien maalaaminen mustaksi oli paljon siistimpää. Myös korvien palelluttaminen talvella kuului noihin aikoihin lempiharrastuksiini samoin kuin pään aukominen kaikille vastaantulijoille.

Nyt kun asiaa mietin, niin en pistä viulun soiton lopettamista pelkästään teini-iän kapinoinnin piikkiin, vaikka osansa oli varmasti silläkin. Ensimmäisenä lähtisin etsimään motivaation lyttääjää musiikkiopistosta tai ylipäätään järjettömästä suorituskeskeisyydestä, joka on vallalla monessa harrastuksessa.

Mietitäänpä asiaa niin, että lapsen tulee yhdeksässä vuodessa oppia kolme kieltä, kaikki oleellinen matemaattisista aineista sekä maapallon toiminnasta, uskonnosta, historiasta sekä ylipäätään ihmisiksi olemisesta.

Olet koko päivän koulussa ja päähäsi syötetään uutta tietoa. Sinulta vaaditaan suorituksia, onnistumista ja jatkuvaa kehittymistä.

Rankan koulupäivän jälkeen kävelet musiikkiopiston ovista sisään, harrastamaan jotain mukavaa koulun vastapainoksi. Ennen kuin olet ehtinyt viulun virittää, sinun käsiisi lyödäänkin paksu teoriakirja, että opettelepas tästä, kohta on koe, joka on pakko läpäistä ennen kuin voit jatkaa opiskelua. Ai niin, ja sinun on myös pakko liittyä jousiorkesteriin.

Ja tietenkin koko viulunsoitto tähtää kolmeen tutkintoon, jotka on suoritettava tietyssä tavoiteajassa.

Se siitä sitten. Harjoittelet kotona hampaat irvessä opiston pakottamia kappaleita, koska haluat selvitä tutkinnoista, et siksi, että sinä haluaisit soittaa ja nauttisit siitä. Illat pänttäät seuraavan päivän matikan kokeeseen sekä siinä sivussa musiikkiopiston teoriakokeeseen, vaikka vihaat koko teoriaa, etkä ymmärrä siitä mitään.

Joka kerta musiikkiopiston ovista astuttuasi pala kurkussasi on astetta isompi. En ole tarpeeksi hyvä, en ole kehittynyt samassa ajassa kuin muut. Onko sellaisessa harrastamisessa mitään nautintoa?

No, oli syy mikä hyvänsä, kesti yhdeksän vuotta, että otin viulun jälleen esiin komerosta. Nyt olen rääkännyt kerrostalonaapureideni korvia muutaman tovin ihan vain omaksi ilokseni. Korostan sanaa ilokseni, sillä soitan vain silloin kun oikeasti tekee mieli. Soitan vain niitä kappaleita, mitä itse haluan. Minulla ei ole tavoitteita eikä paineita, kunhan vain soittelen ja nautin siitä. Sellaista harrastamisen pitäisikin olla.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.