Voi kyllä, mutta ei pitäisi

Joskus yksi lause vie mielen pitkälle matkalle. Sellaisen lauseen kohdattuaan on yhtä aikaa hökötyksissään ja lumoutunut. Vähän kuin rakastunut. Tekisi mieli juosta talon ympäri ja huutaa.

Viimeksi sen tunteen sai aikaan suomalaisen teatterin voimanainen Vivica Bandler, joka on sanonut, että ilman teatteria voi elää, muttei pitäisi.

Ajatusta voi jatkaa. Ilman kirjallisuutta voi elää, muttei pitäisi. Ilman oikeudentuntoa tai myötätuntoa voi elää, muttei pitäisi. Ilman syliä ja ihmisen ihoa voi elää, muttei pitäisi.

Pääsee siitä sellaiseenkin käänteiseen ajatukseen, että jatkuvassa muutoksessa voi elää, muttei pitäisi. Eli paljon toki on mahdollista, mutta niin vähän lopulta tarpeellista.

Tarpeen on leipoa juuresta leipää. Sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Huolehdimme ja hätäilemme jatkuvan muutoksen ja kehityksen välttämättömyydestä, mutta unohdamme kysyä, olemmeko todella kehittyneet ja mistä sen tietää.

Sosiaalisen median vessanseinästä kaikki levitetään kaikkien näkyville. Kansakoulun huusin seinään puukolla kaiverretut kirkkoveneet piti sentään höylätä pois vaikka yötä myöten. Joku häpy olla piti.

 

Uutinen lukutaidon puutteesta hätkähdytti. Joka kymmenes 16–65 -vuotias suomalainen ymmärtää lukemaansa niin huonosti, että tarvitsee apua selviytyäkseen nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimuksista.

Mieleni laukkasi jo todistamaan, että sitä se tietää, kun ei lueta kaunokirjallisuutta, kun ei puhuta kokonaisia lauseita, pelkkiä lyhenteitä ja kirjainyhdistelmiä ja… Kunnes huomasin, että enhän minäkään tajua käännöskoneiden tuottamaa suomen kieltä, kun yritän vaikkapa asentaa digiboxia.

Enkä minä ymmärrä niiden filosofiaakaan. Googlen käännöskone kääntää Nietzschen lauseen ”werde der du bist” joko ”miten ihmisestä tulee mitä” tai ”sinun täytyy tulla kuka olet”.

”Tule siksi joka olet” on oikein käännettynäkin ihan tarpeeksi ajatuksen vaivaa vaativa lause, itseksi tulemisen prosessin vaikeudesta puhumattakaan.

Onko kehitys siis kehittynyt, jos joku suuri filosofi ajattelee suuria, ja sitten veli päivänvalo keksii tietokoneen, hakukoneen ja käännöskoneen, ja lopulta ollaan hornan kuusessa.

Onko suunta ehdottomasti oikea, jos olemme siellä porukalla?

 

Eräänä yönä valvoskellessani katselin televisiosta Ylen uutisikkunaa ja ajattelin, että olen minäkin alas vajonnut. Mutta sitten yllättävä hissi hilasi mieleni korkeampiin kerroksiin. Uutinen kertoi, että Einstein oli sittenkin oikeassa. Suhteellisuusteoria pitää.

Uutisessa viitattiin viime syksyn Cernin historialliseen löytöön eli valoa nopeampiin neutriinoihin. Nyt on käynyt ilmi, että löytö johtui löysästä valokaapelista, joka yhdisti satelliitin vastaanottimen tietokoneeseen.

Loppuyöstä en saanut naurultani unta. Pojilla oli piuha irti. Tai saattoi siinä olla tyttöjäkin. Skuuppia hehkutettiin puoli vuotta, kunnes huomattiin, että yhteys emäalukseen oli katkennut.

 

Meillä on huimin Luojan luoma tietokone päässämme. Ja vielä kannettava. Silti me keskustelemme ihmisen keksimä kökköversio välissämme kouluissa ja kodeissa. Tietokone on aina vain väline. Vivicaa siteeraten voimme elää ja kommunikoida aika lailla koneiden välityksellä, mutta meidän ei pitäisi.

Mikään ei voita kohtaamista kasvoista kasvoihin. Siinä on mukana paitsi informaatio myös viisaus ja elämänkokemus, ihmetteleminen, kysyminen ja kyseenalaistaminen. Tunnot ja tunteet, ihmisyydessä oleelliset.

Voin unohtaa oppimani, mutta minun ihoni muistaa.

 

Ystävän äiti kuoli. Äidin kuoleman äärellä lapsi kasvaa pieneksi taas. Muistelimme äitejämme ja lapsuuttamme, sitä mitä on jäänyt päällimmäiseksi.

”Varpuvispilästä sain minäkin kintuilleni, ja pullan tuoksu kutsui kadun kakarat tuoreelle vastaleivotulle. Menimme potkurilla saunaan, isä potki, äiti istui ja minä olin kanankopissa. Sain pullon punaista limpparia”, ystäväni sanoi.

Tärkein on iholla, aistien muistissa. Siinä mikä tuntuu. Ilman tuntoa voi elää, muttei pitäisi.

 

Kirjoittaja on kirjailja ja puhuja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.