Voi pyhä kustannusrasite!

”Väestön ikääntyminen täyttää silmäsairaalat”, uutisoi sanomalehti.

Viisaat ovat keksineet hoitokeinon silmänpohjan ikärappeuman hoitoon ja ymmärtämättömät ryntäävät sitä heti käyttämään.

Ennen oli niin vaivatonta. Rappeumille ei voitu tehdä mitään. Viivat olivat vinksin voksin ja luonto hoiti. Nyt hypätään lääkärissä kuukauden välein apua saamassa. Tekijöitä ei tahdo olla ja töitä paiskitaan ahtaissa tiloissa.

Tiede tekee kaikkensa ihmisen eliniän pidentämiseksi ja toisessa päässä hoitoketjua huokaillaan, että kun ei ne kuole millään.

Eiköhän palata autuaammille ajattelemattomuusmaille. Mitä näitä tieteitä kehittämään. Aikaa kuluu ja ajatuksen vaivaa, rahaa menee ja peräpukamia tulee.

Annetaan ihmisten syntyä ja kuolla vaivoihinsa. Sittenpähän tietävät, kuinka vaarallista syntyminen on.

Sovitaan, että akka hoitaa ukon ja aika akan. Lopetetaan voivottelu ja huonot uutiset. Semmoiset ikävät kysymykset kuin että mitä varten meillä on terveydenhuolto, jos ei ihmisen hoitamista varten.

Pääsevät poliitikotkin vähemmällä. Kesä ja kaikki. Nytkin pitää osata päättää, kenestä irtisanoutuu, Päivi Räsäsestä, kirkosta vai kristillisdemokraateista.

Liian moni ihminen ja vanha varsinkin rukoilee tänään, että varjeltuisi lääkäriltä ja sairaalalta enemmän kuin kuolemalta, kun ei jaksa enää syyllistyä siitä, että on olemassa.

Ja kun on tätä epätäydellisyyttäkin.

Ystäväni pääsi pienen kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle odottamaan vakavaa leikkausta ja sai hoitoa, joka ihanasti rusensi rintaa. Oli ymmärrystä hoivaa ja välittämistä.

Kaikki tehtiin sydän edellä. Rakkaus ei ole resurssikysymys. Kohtaamisen ja läsnäolon voima kantoi hoitajaa ja hoidettavaa.

Toinen, paljon nuorempi ystävä, joutui kaupungin ja keskussairaalan suuren järjestelmän sekakäyttäjäksi ja silpoutui osiksi. Yksi lääkäri hoiti yhtä osaa ja toinen toista.

Erikoisosaamista oli, käyntikertoja tuli, mutta kokonainen ihminen elämäntilanteineen ja historioineen ei kuulunut kenellekään. Silti juuri se kärsi.

Istui siinä ihmisen edessä satutettuna ruumiina ja henkenä pyytämässä: auta minua.

Tehokkainta ei ole saada mahdollisimman monta asiakassuoritetta tunnissa vaan mahdollisimman vähän vastaanotolle palaavia asiakkaita.

Jos lääkäri ei kohtaa, kuule, lue ihmistä epikriisin lisäksi, ei hellitä sairaus eikä pelko. Alkaa ralli, jossa ihmisestä tulee bumerangi, jonka loppusijoituspaikaksi kuitataan kaikkeen käypä psykiatrinen osasto.

”Päästä viiraa” on diagnoosi, jonka alle sopii kaikki.

Lopulta alun perin helpostikin hoidettava somaattinen sairaus kroonistuu, vammauttaa psykofyysisesti, jopa sosiaalisesti. Epätoivo eristää, minäkuva vääristyy, toivo katoaa.

Asiakas pyörähtää pois näistä keskenään keskustelemattomista asiantuntijaorganisaatioista kuin lapsi pyöreämahaisen mummon polvelta.

Pelko syö energiaa. Ei riitä, että sairas pelkää. Myös lääkäri tai hoitaja voi pelätä, olla epävarma, arka kohtaamaan, kysymään apua, konsultoimaan.

Pelko panee hyökkäämään, puolustautumaan ja väistelemään kohtaamisen sijaan.

Kuinka usein ylimielisyyden takana onkaan pelko, että ei osaa, riitä, kelpaa ja jää kiinni siitä.

Mihin on kadonnut ihmisen ihana oikeus tarvita toista. Pyytää ja antaa apua, yhdistää osaamiset, etsiä yhdessä parempaa. Suostua jopa siihen, että kaikki ei ole ihmisen kädessä.

Että joskus ammatillisinta ja armollisinta on jakaa avuttomuus.

Elämme kuvien maailmaa ja kuvien maailma luo tarpeita: ”Näiden vartaloa kadehtivat kaikki!”

Silti en ole vielä kuullut kenenkään itkeä tihrustavan hautajaisissa, että oli sillä sentään hyvä perse.

Hyvä sydän muistetaan. Se saa nielaisemaan tyhjää silloinkin, kun se on ollut lääketieteellisesti täysin kelvottomassa kunnossa.

Repaleisena, riekaleisenakin se on loppuun saakka sykkinyt toiselle. Ei omaksi kunniakseen.

Voisiko toiselle sykkivä sydän se toivon nuppu, jota nyt tarvitsemme jaksaaksemme vielä uskoa elämän kauneuteen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.