Voiko risti olla kirkas?

Otsikon kysymys tuntuu mielettömältä, kun katsoo ihmistä, sotaa, kärsimystä, arkisen piinan pitkää tietä, josta on kirkkaus kaukana.

Mitä kirkasta on köyhyydessä, nälässä, loppumattomassa, leppymättömässä vihassa, kateudessa, katkeruudessa, rakkaudettomuudessa, pimeiden öiden yksinäisyydessä, rukouksessa, joka kuivuu huulille.

Tässä rämpimisessä ei ole mitään ylevää. Se on silkkaa rättikärsimystä, johon kelvottomat vallanpitäjät ovat meidät suistaneet. Kantaisivat päivänkin meidän ristiämme!

Mutta voiko ristiä verrata?

Voi, koska minun on suurin! Niin uskon, kunnes huomaan olevani se tarinan mies, joka valitti ristinsä painoa, sai valita uudelleen, valitsi pienimmän ja huomasi hetken matkattuaan, että se oli hänen omansa.

Mikä on itseä suurempi risti? Sekö, että kantaa muiden murheita vai se, että ei ole muuta kannettavaa kuin oma taakkansa.

On helppo haukkua poliitikot, jos ei ole kokemusta siitä, mitä on olla itseä suuremmalla asialla. Tietää kyllä, mitä on lentää valtion varoin, ajaa pirssillä ja elää herroiksi, mutta tietääkö mitään valvotuista öistä, joissa ahdistaa ihmisen osa, josta on vastuussa. Tunteeko pitkät päivät ja illat, joissa luetaan, ajatellaan, perehdytään, etsitään sitä kuuluisaa pienimmän riesan tietä, kun isänmaa ja sen ihmiset ovat hädässä.

Riitelen työyhteisöissä, taloyhtiöiden hallituksissa, kaiken maailman yhdistyksissä ja luottamustehtävissä, koska viisaus on minussa, vaikka todellisuudessa pelkään, että en riitä.

Lähden parisuhteesta, koska on helpompaa hylätä kuin tulla hylätyksi.

Minusta on kyse. Siksi Via Dolorosa Jeesuksineen ja ristiinnaulitsemisineen on mahdoton tarina, koska ei kai kukaan nyt niin paljon ihmistä rakasta, että sellaiseen toisen puolesta alkaisi.

On helpompaa ottaa mämmi ja pääsiäismuna kuin tyhjän haudan mysteeri.

Rakastan niitä, jotka jaksavat enemmän kuin itsensä, kurkottavat valoon mutta kestävät myös varjoja ja vastoinkäymisiä.

Rakastan yksin ja yhdessä yrittävää, jolla on unelma paremmasta huomisesta, vaikka niin paljon on jo menetetty tunteja, terveyttä, ihmissuhteita ja rahaa.

Rakastan tylsään työhön lähtevää, joka saisi luukulta melkein saman. Rakastan uupunutta äitiä, joka laittaa ruokaa ja silittää lasta. Rakastan miestä, joka vaihtaa sateessa renkaat, pesee pyykkiä ja suutelee vaimon niskaa.

Rakastan vanhusta, joka näkee venyneen nahan lempeän kauneuden ja lasta, joka piirtää vapisevin viivoin ilta toisensa jälkeen kuvaa perheestä, ettei se vain hajoaisi.

Rakastan sylinsä avaajia, kätensä ojentajia, kassin kantajia, rinnalle suostujia, jotka uskaltavat tuntea kaipuuta, olla yhdessä ymmällään ja suostua pieneksi löytääkseen suurta.

Rakastan hien hajua ja niitä, jotka etsivät elämästä enemmän kuin pitkää lomaa.

Oopperassa Viimeiset kiusaukset Paavo Ruotsalaisen vaimo Riitta katselee kuolinvuoteellaan iankaikkisia näköaloja ja korkeita puita, joiden latvukset piirtävät ilmaan kirkkaita ristejä ja muodostavat kirkkaita varjoja, ja hän pohtii, voiko varjo olla kirkas.

Elämä ei ollut Riitalle lempeä, pikemminkin ankara. Ristit ja varjot olivat raskaita ja pimeitä. Mutta ehkä juuri siellä syvimmässä pimeydessä hän kohtasi rikkirevityn Kristuksen, ihmiseksi tulleen kaltaisensa, jota ei minään pidetty.

Niissä kohtaamisissa yksinäisyyden pimeyden lävisti ehdottoman rakkauden valo.

Rakkaus tekee varjosta kirkkaan, Kristuksen kuolema ja ylösnousemus rististä.

Ansaitsemaan tottuneen on vaikea luottaa lunastukseen. Mitä se semmoinen vapahtaminen on, illaton valo, ehdoton rakkaus tai kirkas risti, josta jo näkyy toiselle puolelle.

Se kirkas risti piirtyy arkulleni kerran kertomaan, että rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Sen ilojen ilon merkiksi pääsiäisyönä valot syttyvät kirkkoihin ja kristikunta ylistää ylösnoussutta Kristusta.

Tärkeintä ei näe silmillään. Sen vain aavistaa niin kuin lapsena aavisti mustiin puetussa kotikirkossa pitkäperjantaina, että tämä juttu ei ole tässä.

Uusimmat

Kolumnit

Lyhyet

Kolumni: Maailmanperintökohteet uhkaavat tuhoutua Italiassa vuosisadan loppuun mennessä – miksi Italiassa ei puhuta siitä?

Kolumni: Fanipostia linja-autolle ja kirjastolle

Kolumni: Onhan se nyt väärin, että toisilla on kivaa

Kolumni: Enkelit lentävät edelleen Berliinin taivaalla

Lyhyet

Pakina: Taksin jäljet voivat paljastaa tontun käyneen

Kolumni: Konserni sinä olet tähti

Normeja purettu ja talous pantu kuntoon

Sankari on päätynyt pahaan pulaan

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.