Waltari ja Cafe le Dome

Oikeassa olivat ne Ranskan-tuntijat, jotka totesivat ennen MM-turnausta, että Pariisissa ei kiinnitetä suomalaisiin kiekkoturisteihin minkäänlaista huomiota, toimittaja Ilkka Kulmala kirjoittaa Pariisista.

Cafe le Dome on pramea mesta.

Kangasverhoillut lamput ovat valtavan kokoisia, kaiteissa on kultaväriä ja tarjoilijoiden katseissa halveksuntaa. Yritän hahmottaa jollekin samettiselle tuolille Mika Waltarin. Mielikuvitus ei riitä.

Seinälle on lyöty taidemaalari Henri Matissen laatta, sekin kullattu. Waltarin nimeä en löydä mistään, en myöskään Armas J. Pullan.

Ei tämä oikein vääpeli Ryhmyn ja vänrikki Romppaisen luomispaikaksi taivukaan.

Pariisissa on jumalattomasti kahviloita ja brasserioita, jotka kilpailevat ylpeydellään ja valheillaan.

Kaupungissa on kaiketi tuhansia kuppiloita ja juottoloita, joissa muistotkin ovat enemmän kultaisia kuin todellisia.

Meidän ravintolamme oli Ernst Hemingwayn kantakapakka, meidän Pablo Picasson, Samuel Beckettin tai Marc Chagallin tai kenen hyvänsä kuuluisuuden.

Mutta tämä Cafe le Dome boheemissa Montparnassen kaupunginosassa.

Aikalaistarinoiden mukaan Waltari todella kirjoitti juuri täällä näin: ”Tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, synnin, turmeluksen ja intohimon.”

Rivit löytyvät teoksesta Suuri illuusio (1928).

Väinö Siikaniemi pisti vielä paremmaksi kirjassaan Tilkkutäkki Montparnassella (1928).

”Tulet siksi, että täällä sinulla on täysi vapaus olla, tulla ja mennä, tarvitsematta maksaa piinallisuuden tunteen tullia turhan uteliaille ihmisille.”

Hitto, moisesta kahlitsemattomuudesta ja ihanasta vastuuttomuudesta nauttisi taatusti Leijonat-nimeä kantava jääkiekkojoukkuekin keväällä 2017.

Mutta eihän se nyt käy oikein päinsä. Kotimaassa on miljoonakatsomot ja some-sormet herkkinä.

Muutaman Pariisin-päivän jälkeen olen oppinut ymmärtämään Waltaria, Olavi Paavolaista, Albert Edelfeltiä ja kumppaneita.

Montparnassen taiteilijasielujen kansoittamien kujien, ravintoloiden ja ateljeiden täytyi olla mielet räjäyttäviä, siis inspiroivia – yhtä lailla kuin Suomessa luonto.

Olen löytänyt itsestänikin pienen pariisilaisen, vaikka inspiraatiot lujassa ovatkin. Kaupunki vaikuttaa sopivasti hullulta ja olkiaan kohauttelevalta. Pariisin välinpitämättömyys on raivostuttavaa ja ihastuttavaa. Raivostuttavaa, kun kollega kertoo, että viikon aikana hänen hotellihuoneensa on siivottu kerran, silloinkin huonosti.

Ihastuttavaa, kun yksilö saa olla rauhassa omanlaisensa. Häntä ei heti lokeroida tietyn kuplan edustajaksi. Oikeassa olivat ne Ranskan-tuntijat, jotka totesivat ennen MM-turnausta, että Pariisissa ei kiinnitetä suomalaisiin kiekkoturisteihin minkäänlaista huomiota.

Hyvä, jos en edes vaivauduttu vilkaisemaan.

Tyydyn juomaan Cafe le Domissa kupin teetä, se tekee 5,10.

Katselen ympärilleni ja olen varma, että tällaisena krumeluurina kahvila ei olisi enää Waltarin ja muiden veljien kantapaikka. Lähtiessäni yritän vielä siirtyä 1920-luvun hämärään, aistia kuinka suomalaisretkue täällä juopui ja visioi.

He saattoivat hyvinkin ennustaa kaupunkia 90 vuotta myöhemmin ravistelevat terrori-iskut.

Mutta sitä he eivät kuunaan päivänä pystyneet näkemään, että vielä joskus Pariisiin saapuisi 3 000 suomalaista, ihan vain seuraamaan lätkää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.