Watergate ja lähdesuojan kaksi puolta

Keskustelu lähdesuojasta on sanavapauden ja demokratian kannalta tärkeää. Median tulisi olla neljäs valtiomahti, vallan vahtikoira. Tässä tehtävässä toimittajien tulisi olla itsenäisiä, korruptoitumattomia ja etenkin lähteidensä kriittisiä hyödyntäjiä. Journalistien lähdesuoja onkin länsimaissa - mitä ilmaisua on järkevää käyttää nimenomaan sanavapautta koskevassa arvioinnissa - varsin kattava.

Mutta mediakilpailu pakottaa toimittajat myös kritiikittömyyteen. Toimittajat voivat levittää yksityisyyden suojaa nauttivia tietoja tai pahimmoilleen varhaisia ja perättömiksi osoittautuvia rikosepäilyjä. Lähdesuojan murtamisessa kysymys on lähinnä tapauksista, joissa toimittaja on todistanut rikoksen, mutta ei suostu lähdesuojaan vetoamalla paljastamaan lähdettään.

Lisäksi etenkin Yhdysvalloissa kansallisen turvallisuuden kannalta merkittävät vuodot ovat johtaneet vankeusrangaistuksiin. Myös länsimaissa lähdesuojan kattavuudessa löytyy eroja.

Esimerkiksi Kanadan ja Britannian lainsäädännöissä on ollut lähdesuojaan liittyneitä eroja. Kanadassa lähdesuojan murtaminen oikeusteitse vaikuttaa selvästi helpommalta kuin Britanniassa.

Tämä tuskin on romuttanut Kanadan sanavapautta. Mutta myös valtion yleinen avoimuuskulttuuri on merkityksellinen. Britanniassa asiakirjasalaisuus on hyvin laaja, joka sinänsä estää avointa asioiden käsittelyä. Kansanedustajien kulukorvausskandaali saattaa olla seurausta brittiläisestä salailukulttuurista.

Yhdysvalloissa Obaman hallinto on radikaalisti väljentämässä asiakirjojen salassapitomääräyksiä, mikä palvelee kansalaisten tiedonsaantioikeutta, mutta usein myös historiallisen totuuden aikaista kartoittamista. Asiakirjoja ei voida pääsääntöisesti vuotaa, vaan ne on kaikkien saatavilla.

ILMAN VAHVAA lähdesuojaa Yhdysvaltojen politiikassa käännekohdaksi arvioitua Watergate-prosessia ei olisi saatu selvitettyä.

Presidentti Richard Nixon joutui jättämään tehtävänsä elokuussa 1974, kaksi vuotta ennen toisen virkakauden päättymistä, kun Washington Postin kaksi tutkivaa journalistia olivat osoittaneet Nixonin hallinnon "syvän kurkun" avulla, että hän oli sotkeutunut demokraattisen puolueen päämajaan kesäkuussa 1972 tehtyyn murtoon, jonka yhteydessä Nixonin uudelleenvalintakomitean palkolliset yrittivät asettaa kuuntelulaitteita päämajaan.

Muut mediat kieltäytyivät pitkään lähtemästä Washington Postin "vedätykseen", mikä auttoi ratkaisevasti Nixonin uudelleenvalinnassa. Tämä oli osin seurausta Valkoisen Taloon verkostoitumisesta.

Murrosta alkoi pitkä oikeudellinen prosessi, jonka kuluessa paljastuivat Nixonin hallinnon monet laittomuudet. Nixonin avustajat olivat "harjoittaneet laajamittaista vakoilua ja tehneet sabotaaseja" tämän uudelleenvalitsemiseksi, kuten Watergate-skandaalia koskevassa raportissa todetaan.

Nixon valittiinkin suurella enemmistöllä uudelleen virkaansa marraskuussa1972, kun hänen hallintonsa vääärinkäytöksistä ei ollut vielä syntynyt suurta melua, vaikka Washington Post oli jo alkanut laajan raportointinsa ennen vaaleja.

Nixon joutui kuitenkin yhä ahtaammalle ja joutui luovuttamaan kaikki Valkoisen Talon keskusteluista tehdyt nauhat oikeudelle, jotka myös paljastivat monet laittomuudet. Journalistit olivat toteuttaneet vallan vahtikoiran rooliaan ja suojanneet lähteitään.

VAIKKA WATERGATE loi uutta ja terveempää poliittista kulttuuria Yhdysvaltoihin, myöhemmin journalistien käyttämistä nimettömistä lähteistä muodostui median uskottavuudelle myös suuri rasite.

Watergaten jäljittelijät eivät innostuksessaan enää tarkistaneet lähteidensä uskottavuutta; siis sen journalisteille välitetyn luottamuksellisen tiedon paikkansapitävyyttä.

Miller joutui jättämään myöhemmin New York Timesin ja istui 85 päivää vankilassa vuonna 2005 kieltäydyttyään paljastamasta toisen jutun yhteydessä CIA:n vuotoa koskenutta lähdettään.

Tässäkin tapauksessa Miller oli heikoilla, koska hän paljasti Bushin hallinnon kannalta kiusallisen henkilön puolison CIA-yhteydet, mikä on Yhdysvalloissa laitonta.

Uskottavuuttaan menettänyt New York Times on antanut myöhemmin tiukat ohjeet nimettömien lähteiden käytön rajoittamiseksi.

Samanlaisia ohjeita on annettu useissa muissakin medioissa, kuten USA Todayssä ja brittiläisessä The Guardianissa.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja hän on tutustunut lähdesuojakysymykseen Yhdysvalloissa.