Yhden napin tenho

Tiedän, että tämä kuulostaa nössölle, mutta pidin nuorena päiväkirjaa.

Nössöjä ovat myös kirjan tekstit. 14-vuotiaana kirjoitin yhtenä perjantai-iltana näin: ”Pelattiin Nintendoa. Iskä ja äiskä oli ekaa kertaa mukana. Ne pärjäsi yllättävän hyvin. Kivaa.”

Muistosta tuli ajankohtainen toissa viikolla, kun Nintendo toi markkinoille klassikkokonsolinsa, meidänkin 1990-luvun alussa pelaamamme 8-bittisen NESin. Tuote osoittautui myyntimenestykseksi, joten sitä lienee turha etsiä pukinkonttiin. Verkkokaupat lupaavat toimittaa konsolin asiakkaille alkuvuodesta 2017.

NESin menestystä selittää tietysti retroilu. Historian ensimmäinen tietokonepelisukupolvi on kasvanut keski-ikäiseksi. Ja keski-ikään kuuluu se, että halutaan tehdä samoja asioita kuin nuoruudessa.

Mutta suosion takana on muutakin.

Harmaa NES-konsoli on raikas tuulahdus ajalta, jolloin tietokonepelit eivät olleet elämäntapa, vaan hauskanpitoa. Pelaaminen oli helppoa jopa käpylehmillä lapsuudessaan leikkineelle äidilleni. Yleisurheilupelissä tärkeintä oli näpyttää yhtä nappia nopeasti, tasohyppelyissä piti oppia napin ja nuolinäppäimen yhteistoiminta. Peleissä ei ollut monimutkaisia maailmoja, ne eivät vaatineet kielitaitoa, eikä pelaamiseen tarvinnut syventyä tuntikausiksi kerrallaan.

Nykyaikaiset konsolipelit ovat toki paljon parempia kuin NES. Ne ovat kokonaisvaltaisia elämyksiä, joiden grafiikka lähentelee realismia. Mutta pelataanko lapsiperheissä porukalla perjantai-iltaisin World of Warcraftia?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.