Yhdistelmäjoukkuesprinttiviestikarsinnan yhteislähtöä odotellessa

Hiihdon MM-kilpailuissa vuonna 2001 kaikki oli hyvin. Niin, ja tässä kolumnissa ei puhuta sanallakaan dopingista. Tästä eteenpäin.

Kisat avattiin tyylikkäästi 15 kilometrin perinteisen kilpailuilla. Seuraavana kisapäivänä oli ohjelmassa paras mahdollinen takaa-ajo: miehet lykkivät ensin kymmenen kilometriä perinteisellä - väliaikalähdöin, tottakai - ja jonkin ajan kuluttua he lähtivät kuromaan perinteisellä jääneensä ajan verran kärkeä kiinni kymmenen kilometrin luistelumatkalle. Naisten kisassa kisamuoto oli sama, mutta matkat puolikkaita.

Seuraavina päivinä vängättiin taas perinteisellä. Naiset 10 kilometriä ja miehet 30 kilometriä. Kisaviikon seitsemäs päivä oli pyhitetty vapaalla hiihdetyille sprinteille. Naisten 1,5 kilometrin lenkin karsinta oli historian ensimmäinen MM-kisojen sprinttikilpailu. 16 nopeinta selvitti tiensä puolivälieriin. Neljän puolivälierän nopeimmat kaksikot selvittivät tiensä kahteen neljän hengen välierään. Finaalissa hiihtivät Pirjo Manninen, Kati Sundqvist, Julia Tshepalova ja Sabina Valbusa. Manninen (nyk. Muranen) voitti ja Sundqvist (nyk. Venäläinen) oli toinen. Miesten sprintti oli Norjan heiniä. A-finaalinelikon viimeiseksi jäi Ari Palolahti.

Ainoa oikea yhteislähtökisa, viesti, kisattiin perinteitä kunnioittaen, kuten nykyisinkin. Ensin kaksi pätkää pertsaa ja sitten toiset mokomat luistelua. Kukin mies suksi kympin ja nainen vitosen.

Kisat päättyivät maastohiihdon osalta kuninkuusmatkoihin. Naisten vapaan kolmekymppinen peruttiin pakkasen vuoksi, mutta jury antoi miehille luvan lähteä puolen minuutin välein ladulle kisaamaan, kuka on maailman nopein luisteluhiihtäjä 50 kilometrin matkalla. Kisakalenteri oli MM-kisahistorian paras.

Valitettavasti Kansainvälinen hiihtoliitto FIS ei voi kuunnella pelkästään minua. Muuten arvokisojen ohjelma näyttäisi suurin piirtein samanlaiselta kuin Lahdessa helmikuussa 2001. FIS on lisännyt kalenteriin älyttömästi kilpailuita, jotka saattavat olla missä muodossa tahansa.

Eniten mieltä korventaa yhteislähtöjen kasvanut määrä. Tv-katsojan näkökulmasta yli 15 kilometrin yhteislähtökilpailut ovat äärettömän tylsiä. Eivät ne ole kovin mielenkiintoisia edes paikan päällä. 50 kilometrin kisa väliaikalähdöillä sisältää noin viisi kertaa enemmän draamaa ja jännitystä kuin sama matka yhteislähdöillä.

Ketä oikeasti kiinnostaa vaikkapa 30 kilometrin yhteislähtö, jossa 29,6 kilometrin kohdalla on vielä 14 voittajaehdokasta? Koska maastohiihtoon ei sovi maantiepyöräilyn kaltaiset kiripinnat tai -sekunnit, ei FIS:llä pitäisi olla tällä hetkellä muita järkeviä vaihtoehtoja kuin pidättäytyä perinteisissä väliaikalähtökilpailuissa. Tai no, välikireillä kerättävien maailmancupin pisteiden jakamisen voisin hyväksyä, koska en muutenkaan ole ihan perillä, minkä verran mc-pinnoja hiihtäjät kisoista saavat.

Kaiken maailman sekaparisuksimaajoukkuekaverisprintit voisi pudottaa samaan jäteastiaan ylimääräisten yhteislähtöjen kanssa. Siedän vielä perinteisen sprinttejä mutta sprintin perusidea, kuka pinkoo nopeimmin hiihdon pikamatkan, ei tunnu toteutuvan siinäkään.

Onneksi jatkuva uudistushässäkkä ei ole jäänyt ilman vastarintaa, minkä vuoksi tuntuu siltä, että hiihto saattaisi olla palaamassa oikeaan suuntaan. Tänään Jämin SM-kisoissa hiihdetään 10 ja 15 kilometriä, perinteisellä. Väliaikalähdöillä.

Kirjoittaja on Karjalaisen urheilutoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.