Yhteisten arvojen nimissä

Ihmisoikeuksien mieltämisessä ja tunnustamisessa on pitkälti kyse samastumisesta toisten ihmisten kärsimyksiin. Saksanjuutalainen sosiologi Norbert Elias (1897–1990) esitti 1930-luvulla teoriansa länsieurooppalaisten yhteiskuntien sivilisaatioprosessista, jonka alun hän paikansi jo keskiajan lopulle: Kun monimutkaistuvat yhteiskunnat laajensivat ihmisten keskinäisen riippuvuuden verkostoja, eri yhteiskuntaluokissa tuli yhä tärkeämmäksi kontrolloida omaa käyttäytymistä, suhdeverkostoa ja julkista minää. Jos kykeni samastumaan toisen tuntemuksiin ja ennakoimaan niitä, siitä oli etua.

Erilaiset väestö- ja sosiaaliryhmät ovat joutuneet ajamaan oikeuksiaan määrätietoisesti kamppaillen. Takapakkia kehitykselle toivat viime vuosisadan totaaliset suursodat ja totalitaariset hallitukset.

Toisen maailmansodan synnyttämä maailmanjärjestö YK on ollut vahvasti tuottamassa uudenlaista kansainvälistä oikeutta. Ihmisoikeuspolitiikassa keskeinen asiakirja on sodan raunioilla laadittu Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948), pitkälti läntiseen perinteeseen rakentuva ihmisoikeuskäsitys, jota on uhmattu ja haastettu varsinkin Aasiassa.

YK:lla on oma Kansainvälinen tuomioistuimensa ja lisäksi tilapäiset Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuimet (ICTY ja ICTR). Vuonna 2002 toimintansa aloitti Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC. Nämä oikeusistuimet luovat toiminnallaan sellaista historianfilosofiaa, jossa historia on universaalia edistystä kohti moraalisesti parempaa huomista.

Luultavasti ihmiset eri puolilla maailmaa ajattelevatkin elämästään, perusoikeuksistaan ja toiveistaan melko samansuuntaisesti. Mutta jos ihmisoikeuksista tehdään vain pienen piirin määrittelemä poliittinen vientituote, moraaliset kriteerit kansainvälisille oikeusistuimille asettuvat korkealle. Vaarana on aina leimautuminen poliittiseksi ”voittajien oikeudeksi”.

Tästä saatiin vastikään ikävä näyttö, kun entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuin ICTY erotti tuomarinsa. Tanskalainen Frederik Harhoff oli erehtynyt arvostelemaan tuomioistuimen amerikkalais-israelilaista puheenjohtajaa Theodor Meronia häikäilemättömästä painostuksesta, joka johti aiemmin sotarikoksista tuomittujen kroaattikenraalien vapauttamiseen.

Wikileaks-vuodot kertoivat Meronin tiiviistä yhteyksissä Yhdysvaltain suurlähetystöön. Lähetystö arvioi Meronin ”seuraavan tarkasti Yhdysvaltain hallituksen ajattelua”. Taustalla oli huoli oikeudessa aiemmin noudatetusta komentajavastuun periaatteesta, joka nyt näytti tulevan kiusallisen lähelle amerikkalaisia ja heille tärkeitä liittolaismaiden sotilasjohtajia.

Päätekijät vapautettiin. Näin yksi Jugoslavian hajoamissotien suurimmista etnisistä puhdistuksista, amerikkalaisasiantuntijoiden suunnittelema ja Yhdysvaltain tukema Operaatio Myrsky elokuussa 1995 ei ollutkaan sotarikos.

Ihmisoikeuksia käytetään nytkin poliittisen vallan ja voimankäytön perusteina toisaalla Välimeren rannoilla. ICTY:n tuomaripotkujen jälkeen moni voi olla oikeutetusti hämillään logiikasta, jolla elämän suojelusta tulee yleinen tappamisen oikeuttaja universaalien arvojen nimissä.