Yhteyden sovinnollista kaipausta

Tämä kevät ja myös pääsiäisen aika saa sävyn sadan vuoden takaisen sisällissotamme muistamisesta. Vuoden 1918 kevät tarkoitti kauheinta tragediaa, mikä saattoi juuri itsenäistynyttä valtiota kohdata.

Kuten tragedioissa yleensä, kaikkiin miksi-kysymyksiin emme saa sisällissodankaan osalta koskaan vastauksia. Poliittisten ja muiden vakaumusten ristiriidat altistivat yhteiskunnallisen tilanteen väkivallalle.

Vielä heiveröisesti omille jaloilleen nousseen kansakunnan kohtalot olivat myös kiinteä osa ensimmäisen maailmansodan kansainvälisiä melskeitä. Nälkä ja köyhyys sekä kokemus epätasa-arvosta saivat monia liikkeelle. Jossakin lähdettiin puolustamaan isien uskoa.

Sisällissodalle ei löydy yhtä ainoaa syytä. Sodan moninaisia syitä voi etsiä myös syvältä ihmismielistä. Vaikka uskomme ihmisen mahdollisuuteen oppia ja kehittyä, emme voi edelleenkään olla liian optimistia hyvyytemme suhteen. Kristillinen ihmiskäsitys muistuttaa Paavalin sanoin varsin karusta todellisuudesta: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo”.

Jos sisällissodan syyt olivat syvät ja moninaiset, muodostuivat sellaisiksi myös tuon tragedian seuraukset. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin yksi monista koskettavista kuvauksista on teloitettujen Koskelan poikien Alma-äidin käynti pyhäpuvussaan kirkkoherran luona: ”Minä vaan aattelin että … siunattuun maahan”. Kirkkoherran hermostunut vastaus tiivistyi sanoihin: ”Odotetaan nyt … kun tämä viha vähän tasaantuisi.”

Sodan puolin ja toisin synnyttämän vihan tasaantuminen on vaatinut kärsivällistä odottamista. Myöhempien vuosikymmenten yhteiset ponnistelut isänmaan rakentamiseksi ja puolustamiseksi ovat osaltaan auttaneet katsomaan eteenpäin yli vihan muurien.

Toisaalta talvisodan kaltaiset kansakuntaa yhdistävät kokemukset koteloivat taka-alalle tuntoja, jotka olisivat vaatineet vielä selvittelyä ja sovintoa.

Luterilainen kirkkokaan ei selvinnyt puhtain paperein siitä, kuinka oli otettu kantaa sodan aikana ja kuinka suhtauduttiin sodan jälkiselvittelyissä hävinneen osapuolen edustajiin. Sovinnon rakentamisessa sodan jälkeisenä vuosisatana kirkollakin on kuitenkin ollut oma roolinsa.

Erityisen merkityksellistä on ollut se, että työväestö ei kirkkoa kohtaan tuntemastaan pettymyksestä huolimatta jättänyt laajoin joukoin tätä yhteisöään, vaikka 1920-luvulla uskonnonvapauslain myötä tämä olisi ollut mahdollista.

Tätä sovinnollista kaipuuta yhteyteen Linnan kertomus Alma-äidistäkin osaltaan kuvastaa: siunattuun maahan, yhteiseen maahan.

Lähes 30 vuotta sitten toimitin hautajaisia hämäläisessä seurakunnassa. Iäkkään vainajan aikuiset lapset välittivät minulle äitinsä vakaan toiveen. Hautaus olisi toimitettava kirkkomaalla, koska kirkkoon äiti ei ollut nuoruutensa jälkeen koskaan halunnut astua.

Sisällissodassa oli nimittäin ollut vastapuolen aseita kirkon tornissa. Sisällissodan sirpaleet olivat näin kulkeneet vuosikymmenten ajan muistissa.

Kirkon ovi oli pysynyt kiinni, mutta yhteys kirkkoon oli muilla tavoin säilynyt.

On varmasti houkutus kiirehtiä katsomaan jo eteenpäin ja jättää nämä menneiden sukupolvien tapahtumat historian tutkijoiden aineistoksi. Onhan meillä, kuten viime päivien uutiset ovat kertoneet, maailman onnellisin kansa. Näyttää, että talouskin on kääntynyt nousuun.

Onko syytä enää muistella menneitä? Onko syytä ylipäätään kiinnittää liikaa huomiota elämän varjoisiin puoliin, vai pitäisikö kyetä etsimään ratkaisuja ”positiivisen kautta”?

Pääsiäisen raamatullisesta sanomasta voi kaiketi sanoa, että siinä etsitään ratkaisuja negatiivisen kautta. Suostutaan tunnistamaan ja muistamaan kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus, myös oma syyllisyys tai vaikeus antaa anteeksi toisille.

Maaherra Pilatuksen, omissa ratkaisuissaan epävarman tuomarin kysymys Jeesukselle kuului: ”Mitä on totuus?” Vain totuudellisuus, vaikeidenkin asioiden muistaminen ja pyrkimys ymmärtää niitä, avaa tien yhteyteen ja sovintoon menneisyyden taakoista.

Viha ja syyllisyys, kärsimys ja kuolema ovat realiteetteja, mutta pitkäperjantain ja pääsiäisen valossa ovat todellisia myös sovinnon ja toivon näköalat.

Kirjoittaja on Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .