Yksinhuoltajan elämä on yhtä huisketta

Minulla alkoi pitkästä aikaa jälleen osa-aikainen yksinhuoltajuus mieheni Isto Hiltusen lähtiessä - puolen vuoden jälkeen - kiertämään Suomen iskelmäareenoja.

Ensimmäiset kaksi päivää tuntuivat taas käsittämättömältä kaaokselta. Aamulla eivät kädet riittäneet, kun yritti saada aamiaista, vaatteita, omia ja koululaisen kirjoja sekä hoitoreppua matkaan. Auto unohtui laittaa lämmitykseen, kahvi jäähtyi kylmäksi ja Keskisuomalainenkin jäi lukematta.

Sain taas huomata, kuinka helppoa onkaan, kun meitä on kaksi tekemässä aamulähtöä.

Ensimmäiset päivätkin yksinhuoltajana sujuivat kellon kanssa kilpaa juostessa. Onnistuimme kuitenkin jokainen suorittamaan päivän askareet ja urheilukoulustakaan emme myöhästyneet - paljoa.

Parin tällaisen päivän jälkeen, kaatuessani sohvalle, jaksan vain ihailla teitä kokoaikaiset yksinhuoltajat.

Viihdeteollisuuteen yhdistetään usein kimallusta ja säihkettä, musiikkia ja värivaloja, hienoja juhlia ja toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Näitäkin on joskus samassa tilassa toki ollut, mutta totuus työstä alalla on joskus vähemmän häikäisevä.

Mieheni keikkakiertueen alkaessa löysin itseni keittämässä bändin rumpalille teetä ja miehelleni kahvia kello 1.30 yöllä, vähän ennen kuin he lähtivät ajamaan kohti Turun satamaa. Ei ollut ihan häikäisevän komeita muusikoita pöydässä. Epäilen, ettei autossa nukkuminenkaan ole ihan mukavin mahdollinen tapa öitään viettää.

Taisi olla glamour edelleen aika kaukana, kun he aamulla hyppäsivät laivaan ja esiintyivät ensimmäisen kerran heti aamupäivällä.

No, ei voi muuta todeta kuin, että kysymys on ammatinvalinnasta.

Samaan aikaan lastemme pitkä odottelu on vihdoin palkittu: lunta saatiin riittävästi, jotta voimme kaivaa tunneleita lumiauran tekemiin kasoihin. Voi sitä riemua, kun voi mennä pulkkamäkeen ilman, että pitää väistellä sulia kohtia. Koulun luistinratakin pysyy jäässä.

Lasten liikunta on noussut jälleen otsikoihin uusien tutkimusten myötä. Liikalihavuus lisääntyy ja kunto huononee. Elintason nousuko tähän mahtaa olla syynä siihen, että elintasosairauksia alkaa olla jo lapsillakin?

Itse paljon liikkuvana olen huolissani tästä kehityksestä. Lasten liikkumaan saaminen ei ole vaikeaa, mutta se on meistä vanhemmista kiinni. Lasten liikuntaharrastukset vaativat vanhemmilta kuljetuspalveluja, varusteita ja innostusta, mikä voi usein tuntua ylivoimaiselta ponnistukselta pitkän työpäivän jälkeen.

Välillä äidin kärsivällisyyttä koetellaan, kun haen nuoremman liian myöhään hoidosta ja joudumme lähtemään harrastuksiin liian kiireellä. Mikään ei suju ja kaikki varusteetkin ovat hukassa. Yritän kuitenkin ajatella, ettei se ole lasten vika, jos minun aikatauluni ei pysy kasassa.

Uskon vahvasti, että liikuntaharrastukset ovat sijoitus lasteni tulevaisuuteen. Ja niin kauan kuin intoa riittää, minä kyllä kuljetan.

Yksinhuoltajana tai ei.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.