Yksityisautolla halki tulevan taidekesän

Vaikka toukokuussa olisi lämpimiä päiviä, kesältä ei tunnu ennen kuin on istunut kuumassa autossa, matkannut kesänäyttelyihin ja ostanut jäätelöt aina samoista kaupoista matkan varrelta. Kesällä taiteeseen liittyy linnunlaulu ja ruohontuoksu ja helle, joka hautoo ajatukset tyhjiksi, kun yrittää keskittyä teoksiin.

Kesä laajentaa taiteen piiriä kaupunkien keskustojen ulkopuolelle, paikoin suorastaan keskelle metsää. On hankittava auto, että pääsee mutkittelemaan Purnuun metsätietä, joka tuntuu niin loputtomalta, että joka vuosi luulen kääntyneeni jostain risteyksestä väärään suuntaan. Kun vuoden ympäri voi muuten elää ilman autoa, kesällä auto on pakko potkia liikkeelle, että taiteen luo taas pääsee.

Mutta miten tehdä valinta taiteen ja yksityisautoilun paholaisen välillä? Jättääkö tänä vuonna kauimmat näyttelyt väliin ja sen sijaan lueskella kirjaa parvekkeella?



Valintaa tehdessäni joudun pohtimaan taiteen merkitystä minulle. Onko näyttely sen arvoinen, että turvaudun yksityisautoiluun? Mitä minä saan siitä, että huristelen näyttelystä toiseen? Teenkö niin vain, koska niin minulla on ollut tapana tehdä?

Pohdin tätä siksi, että innostuin lukemaan manifesteja ja pamfletteja, pieniä vihaisia kirjoja. Yksi sellainen, vasta suomeksi ilmestynyt Valerie Solanasin SCUM-manifesti (vuodelta 1968), asettaa taiteenkatsojan tiukan paikan eteen. Solanas kirjoittaa:

"Arvostus on 'kultivoituneiden' harhautus: passiivisina ja taitamattomina, vailla mielikuvitusta ja nokkeluutta, heidän täytyy yrittää selvitä sen kanssa. Kykenemättöminä luomaan omia maailmojaan, harhakuvitelmiaan, he tyytyvät katsomaan."

Ja: "'Kulttuuri' tarjoaa lohtua epätaitaville egoille, passiivisen katselun järkeistämiselle: he voivat ylpeillä kyvyllään arvostaa 'hienompia' asioita, nähdä jalokiven siellä missä on vain paskaa". (Suomennos Suvi Auvinen)



Solanasin aggressiivinen manifesti käsittelee kaikki yhteiskunnan osa-alueet. Taide on vain yksi tulituksen kohde muiden joukossa.

Kysymys on kuitenkin oikeutettu. Onko taiteen katsominen passiivista? Tuottaako se iloa vain siksi, että voin sanoa käyneeni ja nähneeni jotain sellaista, mitä kaikki eivät ole nähneet? Tuleeko näyttelyistä statussymboleita, joita keräillään kesälomalla niin kuin koruja ranteeseen?

Ja sitten minä muistan. Millaista on käydä näyttelyissä eri ihmisten kanssa (kesällä monilla on aikaa lähteä mukaan) ja yllättyä siitä, mitä he teoksissa näkevät. Että yhden ja saman teoksen voi nähdä kymmenellä eri tavalla.

Ei taiteen katsominen passiivista ole. Taide ei ole tyhjä, visuaalinen ärsyke, jonka edessä on kivaa kaksi sekuntia ja sitten pitää jo löytää uutta nähtävää. Ja jos teos ärsyttää, sen kanssa voi olla eri mieltä. Niin kuin mikä tahansa väite tai ehdotus, myös taide sallii vastaanottajan oman ajattelun ja kriittisyyden. Jos ei salli, se ei ole taidetta vaan yksisuuntainen julistus, ja sellaisten kanssa kannattaa aina pitää varansa.

Kirjoittaja on kriitikko ja toimittaja.