Yksityisyyden varjelua yhteisön keskellä

Taka-Töölössä kotitaloni kivisen sisäpihan keskellä on pieni vihreä idylli: kirsikkapuita, metsämansikoita, ruusupensaita. Tähän osoitteeseen muutettuani ihmettelin miltei vuoden, miksi pihan upein kohta on aina tyhjillään, lukuun ottamatta vanhaa naista, joka kitkee kitkemistään istutuksia ja verkottaa kirsikkapuita.

Eräänä aamuna en jäänyt aamukahvini kanssa tavalliseen tapaan tuuletusparvekkeelle, vaan otin mukin ja lehden mukaani nurmelle kirsikkapuun alle. Ehdin silmäillä pääkirjoitussivun, kun minut yllätettiin:

- Mitäs sinä täällä teet, tivasi ruusupensaiden seasta noussut rouva.

Sain kuulla, että vihreä laikku kuuluu naapuritalolle. Se on keskellä pihaa ja ilman aitoja. En tiennyt, kuinka piha on pilkottu tonteiksi.

- Sinun kyllä täytyy nyt lähteä, jatkoi rouva.

SÄVYSTÄ provosoituneena aloin ihastella ruusuja. Niistä hän innostui puhumaan. Jokaiselle naapuritalon syntyneelle ja kuolleelle on kuulemma istutettu pihaan ruusupensas, punaisen eri sävyjä.

Kaunis ajatus. Sääli vain, että muistoruusut ja lapset eivät näytä mahtuvan samalle pihalle. Aiheen siivellä sain kuitenkin juoda kahvini loppuun, ja mukaani sain ruusun, josta oli katkennut varsi.

Seuraava kohtaamisemme oli silti ankea. Perässä kiltisti kulkeva kissani tassutti pihalaatoilla, jossain tonttien pihaan piirtämättömällä rajalla, kun rouva ilmestyi rapusta latelemaan uhkauksia sen turmioksi.

Niuhottajia on myös kotirapussani.

VASTIKÄÄN postiluukustani tipahti kehotus poistaa ovesta käsin kirjoitettu "ei mainoksia" -lappu. Tilalle pitäisi liimata kuukausia sitten postin mukana jaettu koneella kirjoitettu tarra.

En pidä ajatuksesta, mutta helpompi on ihailla pihaa parvekkeelta, mennä kissan kanssa puistoon ja kaivaa jostain se tarra, kuin tapella ja murjottaa naapureille hississä.

MUTTA TOISINKIN voisi olla.

Esimerkiksi Kalliossa Helsinginkadun varressa naapurisuhteet olivat aika erilaisia. Kesäisin muurien varjostamalla asfalttikentällä pihakeinu natisi läpi päivän. Lapset viihtyivät roskakatoksen päällä ja pelasivat pihalla jalkapalloa.

Mutkattomampaa elo oli myös rapun puollella.

Muuttopäivänä sain naapurilta sälekaihtimet kadulle antavaan ikkunaani. Posteljooni jakoi välillä naapureiden perintäkirjeitä meille ja kämppikseni vastaavia heille. Niitä vaihdeltiin kuin jauhoja ja sokeria.

Kun naapuriyksiön raksamiehet unohtivat avaimensa kotiin, he lainasivat meiltä vasaran oven aukaisuun. Ja kerran toinen heistä tuli meille pakoon pikku asunnossa käytyä parisuhderiitaa, nukahti sohvalle ja lähti siitä aamulla töihin.

Naapuriapu toimi. Ympäristö tosin oli huomattavasti rauhattomampi. Vimmaiset ohikulkijat säpälöivät välillä ikkunoita. Pakkasella rapussa yövyttiin.

ASUKKAIDEN keskimääräinen elintaso Helsinginkadulla on alhaisempi kuin Taka-Töölössä. Luulen kuitenkin, että naapurisuhteita määrittää enemmän räikeä ero ympäristöissä.

Nykyisillä kotikulmillani yhtenään hajoavat ikkunat, rappua sotkevat ulkopuoliset ja ikkunan takana riehuva baarikansa eivät kuulu normaaliin elämään.

Kun ei ole mitään, mitä vastaan taistella yhdessä, on kiva tapella keskenään.

Kirjoittaja on toimittaja, maisema-arkkitehti yo ja Keskisuomalaisen avustaja.