Ylen sankia priha

Kevät 1986 oli lapsuuteni onnellisinta aikaa. Tshernobylin ydinvoimala räjähti ja sain siksi syödä mahani täyteen edullista poroa harva se päivä. Heti perään isälläkin säteili sen verran, että hän tajusi ostaa Yle2-antennin. Huolestuneen Lindin lisäksi näin viimein myös Pikku Kakkosen koulussa kohutun transukoiran. Abi-vuoteni 1994 oli myös yhtä juhlaa. En opettajien ällistykseksi kirjoittanutkaan kolmea improbaturia, ja mikä parasta, MTV3 alkoi näkyä pakkassäällä. Maikkarin lämpimät lavasteet hohtivat läntistä toivoa syvälle pohjoiseen. 1980-luvun suomettumisen vuosina ainoat henkireikäni vapaaseen maailmaan olivat olleet rajan yli näkynyt Ruotsin tv ja kirjastossa tavaamani Valitut Palat.

Päästyäni valokaapelittomasta pohjoisesta sivistyksen pariin Suomen Ateenaan olen huolehtinut, etteivät tv-kanavat lopu kesken. Olen aina ihmetellyt älykkäitä ihmisiä, jotka sanovat, ettei telkkarista tule ikinä mitään hyvää ohjelmaa. Minusta sieltä tulee aina niin paljon oleellista, että on suoranainen ihme, miten kukaan ulostautuu kotoaan. Yhden kanavapaketin tarjonnasta, laadusta ja tulevaisuudesta olen kuitenkin huolissani.

Yleisradio on kansallisesti tärkeä tiedon- ja kokemusten välittäjä. Sillä on myös lakiin kirjattuja tehtäviä, kuten hätätiedottaminen. Siitä Yle ei tosin tositilanteessa ehkä selviäisi, sillä se myi rahapulassaan signaalia siirtävän Digitan, josta on siis riippuvainen. Jos signaali pätkii, ei auta vaikka Pasilan tornista kuinka lujaa varoituksia karjuisi.

Yle on alati persaukinen, mutta saastaan sillä on yhä varaa. Parhaillaan ykkösellä pyörivä Viihdekonkarit rikkoo YK:n kidutuksen vastaisia asetuksia. Sarjassa, joka näyttää kuvatun perunakellarissa risalla VHS-kameralla, haastateltavat saavat jorista viisi kertaa puoli tuntia, vaikka monille varttikin piisaisi. Pohjanoteerauksessa sarjan haastattelija Päiviö Pyysalo retosteli saavutuksillaan ja puhui poliittisia joutavuuksia. Huvittavinta sarjassa on sen lopputekstien "Kyrtsi" eli sarjaa on ollut tuottamassa vanha ylepamppu Kari Kyrönseppä. Ylen tehtävä ei ole myöskään olla ilmainen mainos-tv, kuten tapahtui mm. Vierumäki 80 vuotta -"dokumentin" kohdalla. Jope Ruonansuu ja P. P. Petelius puolestaan naurattivat katsojien sijaan partojaan rahastamalla 6packillaan, jossa onnuttiin ruudun läpi parhaimpaan katseluaikaan. Tällaiset ohjelmat ovat loukkaus kyvykkäitä ohjelmantekijöitä kohtaan, joita talon sisälläkin riittäisi.

Ylessä klikkaa moni kanava: Se kaivaa itselleen muutakin kuin oopperatalon monttua jarruttaessaan teräväpiirtoon siirtymistä. Ylellä olisi myös valmius lähettää tv-lähetyksissään ääntä 5.1:nä eli monikanavaisena. Silti se tyytyy stereotoistoon eli 2.0:aan. Sekin tosin on huomattavasti parempi järjestelmä kuin Ylen johtamistapa, joka tunnetaan 0.3:na. Siinä johtaja Mikael Jungner puhuu hassuja ja Ylen hallinto-, ohjelma- sekä tekninen johto puhuvat toistensa ohi.

Sekojärjestelmän kruunaa parlamentaarinen valvontakoneisto. Ylen hallintoneuvostossa erikoisasiantuntijat, kuten Esko Juhani Tennilä, Lyly Rajala ja Päivi Lipponen määrittävät Ylen tulevaisuutta. Tennilä pelkää Yleisradion siirtyvän Neuvostoliiton aikaan, jos se siirtyy tv-maksuista budjettirahoitukseen. Tennilä unohtaa muutaman asian:

Tennilä itse pyrki viemään Suomen Neuvostoliiton aikaan, Yle on jo nyt eduskunnan alai-nen pulju ja budjettirahoitus takaisi tasa-arvoisemman tiedonsaannin. Tasasuuruinen 215 euron tv-maksu on kohtuuton kustannus pienituloisille.

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.