"Mitä sinä luet?" on parempi kysymys kuin "miksi sinä luet?"

Luin bussissa kirjaa, joka käsitteli alastomuutta taiteessa. Huomasin piilottelevani kirjan kuvia kanssamatkustajilta. Käännyin selkä ikkunaan päin ja varmuuden vuoksi vielä pidin kirjanmerkkiä selkeimpien kuvien päällä. Vaikka kuinka yritin ryhdistäytyä ja vakuuttaa itselleni, ettei taidekirjan lukemisessa ole mitään hävettävää, valuin penkillä alaspäin koko matkan. Toista kertaa en ottanut kirjaa matkalukemiseksi.

Matkakirjan valinta on tarkkaa hommaa. Toisia kirjoja ei voi kuvitellakaan lukevansa junassa ja toisia haluaa lukea vähän osoittelevasti, että katsokaahan, tämä on hyvä kirja, kannattaa teidänkin kokeilla.

Julkisella paikalla lukeminen on kauhean paljastavaa. Toiset lukevat iltapäivälehtiä, toiset uppoutuvat tenttikirjaan tai harlekiiniromaaniin, toisilla mukana kulkee jokin venäläinen klassikko. (Oman kirjamaun paljastaminen on joskus pelottavaakin. Tiedän muutaman ihmisen, jotka ovat lainanneet kirjastosta viihteen ohessa pari oikein raskasta klassikkoa, ettei kirjastonhoitaja pitäisi heitä tyhminä.)

Olen itsekin sortunut tekemään kirjoista turhan pitkälle vieviä olettamuksia. Yhdellä elämäni kahdesta lentomatkasta päädyin istumaan ventovieraan miehen viereen. Hän luki englanninkielistä kirjaa. Harvoin lentäneenä koko matkustusmuoto vaikutti minusta niin eksoottiselta, etten kuvitellut mitään tuttua enää olevan olemassakaan. Puhuin siis suomalaisen seuralaiseni kanssa ajatellen, että tuo toisella puolellani istuva vieras mies ei ymmärrä, mitä puhumme. Perillä sitten käännyin sanomaan hänelle jotain englanniksi, ja hän vastasi selvällä suomen kielellä.

Turistimoka: unohdin, että suomalainenkin voi lukea englanninkielistä kirjaa. Ja sitten vain kelaamaan taaksepäin koko matkan aikana käyty keskustelu. Mitä kaikkea itsestäni vahingossa paljastinkaan?

Kirja on siitä hyvä matkaseuralainen, että sen taakse on halutessaan helppo piiloutua. Kun vierustoveri kysyy: "mitä sinä luet?" hän etsii oikeasti alkua viihdyttävälle keskustelulle. Oikea tapa tyrmätä keskustelu on sanoa: "runoja" ja jatkaa lukemista. Tai siitä voi alkaa monen tunnin piina. Joulun alla istuin kolme tuntia puheliaan tuntemattoman vieressä ja yritin lukea. Vähän väliä hän kommentoi lukutahtiani: "ei taida olla hyviä runoja, kun kirjasi etenee noin hitaasti". Olisi tietysti pitänyt antaa periksi ja antautua keskustelulle, mutten halunnut luovuttaa. Junat ja bussit ovat parhaita paikkoja lukea runoja (ei-missään oleminen on hyvä tila avata tajuntaansa joskus vaikeastikin vastaanotettaville teksteille).

"Mitä sinä luet?" voi joskus kirjaan keskittynyttä ihmistä ärsyttää, mutta onneksi lukeminen vielä kiinnostaa. Stand up -koomikko Bill Hicks kun kauhisteli, että osissa Yhdysvaltoja kahvilassa lukeva ihminen voi kuulla niinkin hämmentävän kysymyksen kuin: "miksi sinä luet?"

Kirjoittaja on kriitikko ja toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.