"Tämä ei ole kisastudio!"

Aluksi tylsyyden ylistys. Koittakaa kestää.

Tapahtui näet niin, että harhailin jalkapallon MM-kisojen avauspäivänä Sortavalassa, tuossa maisemaltaan täyteläisessä, mutta tunnelmaltaan hauraassa kaupungissa, jossa nykyään kukkuvat illan tullen muutkin kuin kultakägöset.

Etsin kuumeisesti ravintolaa, sellaista salia tai luukkua, jossa olisi mahdollista seurata Ranska-Uruguay-ottelua. Eksyin retkilläni suomalaisten suosiman Piipun Piha -hotellin aulabaariin.

Trastui! Katon rajassa vaappui televisio, jonka ruudussa yllättävän niukasti asusteisiinsa rahaa saanut tyttö esitteli muodon vuoksi itseään väsyneellä kansainvälisellä musiikkikanavalla. Säntäsin tiskille ja pyysin vaihtamaan hetimmiten jalkapallon puolelle, peliä oli käyty viisi minuuttia, olin hädissäni, Forlan oli jo hyvinkin saattanut tuikata pallon maaliin.

Siinä samassa minut naulittiin, yhdellä lauseella lähes tulkoon suolattiin.

"Tämä ei ole mikään kisastudio!"

Käännyin kannoillani. Baarin keskiössä haki roolia miesseurue, jonka johtava persoona katsoi muuttuneensa suomalaisesta nyhveröstä Karjalan tasavallan tsaariksi heti vaihdettuaan valtakuntaa Värtsilän raja-asemalla.

Syöksyin ulos kiristelemään hampaita ja purkamaan Äiti-Venäjälle murheitani. Äiti-Venäjä lohdutti, että älä huoli, kuomaseni, peräkammarin pojat eivät tiedä, mitä tekevät. Anna heille anteeksi, sillä etsiessään tatjanoiden lämpöä he eivät enää kykene erottamaan paitsiota ja maalipotkua toisistaan.

NO, RANSKA-URUGUAY päättyi 0-0. Näin koosteen, ei mitään ihmefutista.

Palasin Suomeen ja kuulin joka puolella saman hokeman: "Tylsät kisat, tosi tylsät. Tätäkö olemme neljä vuotta odottaneet?"

Perustin oman kisastudion, annoin pelien soljua lävitseni. Okei, vähän maaleja, hiljainen vauhti ja väsyneitä miehiä... Aloin jo kallistua yleisen apatian puolelle.

Viime hetkellä pelastuin. Katselin pelejä, katselin tarkemmin. Taktista shakkia. Älykkäitä siirtoja, mielenkiintoisia vastasiirtoja. Psykologiaa ja pelaajien kärsivällisyyden perusteellista testausta. Tajusin olleeni vaarassa upota valtavirtaan, jossa kaiken sanelee populistinen suorituskeskeisyys, tässä tapauksessa maalit.

Olen itsekin rukoillut jokaisissa arvokisoissa maaleja, turhia osumia ja tärkeitä osumia, ei väliä. Olen laskenut päivittäin maalikeskiarvoja ja toivonut yli kaiken, että ottelukohtainen osumatarkkuus nousisi paremmaksi kuin edellisturnauksessa.

Mitä hemmettiä? Mitä haen MM-kisoilta? Onko turnaus minulle kuin pörssikurssi jatkuvaa talouskasvua ahnehtivalle meklarille?

Sitten näin vielä enemmän. Katsoin, kuinka Maradona pomppi västäräkkinä, kuinka fanit katsomossa olivat ahtaalla tunteidensa kanssa, kuinka Ranska oli sokissa ja kuinka Brasilian Maicon itki toimitettuaan ovelasti pallon Pohjois-Korean verkkoon.

Näin intohimon, jota ei väsyttänyt yhtään.

NYT VALMISTAUDUTAAN jo huipennukseen ja sitä seuraavaan luopumisvaiheeseen. Puolivälierät edessä, kahdeksan ottelua jäljellä.

Kuinka ollakaan. Turnaus on herännyt. Myös suorituskeskeiset katsojat ovat alkaneet hyristä. Tätä kannatti odottaa neljä vuotta.

Tänään ei pelata, ei huomennakaan.

Mitä pirua tekisin? Pistäytyisinkö Sortavalassa?

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.