www.elama.fi/meitsi

Kun Herra Pikkunen huutaa Seis maailma, tahdon ulos! musikaali kertoo, miten se tapahtuu. Mutta kuka kertoo, miten päästään elämään sisään?

Meitsi ois tulossa.

Tänään moni nuori seisoo ovella. Vapauden, kesän, elämän. Ihmiset ja markkinat verkottuvat, koneet kehittyvät, pilvipalvelut valloittavat maailman, intohimon kohde vaihtelee, mutta vietti pysyy.

Kun luonto vetää tikanpoikaa puuhun, maailma on ihan siinä. Ei niin väliä, onko jatkopaikka tiedossa, kuka voitti eurovaalit tai joutuuko armas aika. Ankarimmin askarruttaa, että jos nyt kiipeää rotupylväitä pitkin onneen, mistä tietää, että parinkymmenen vuoden päästä siinä vastapäätä ei jumita kurppamummo.

Ei mistään. Ei musikaalissa eikä todellisuudessa. Elämä on, vietti vie, huiput houkuttavat ja tavallinen pelottaa. Voitot ja tappiot vaihtelevat, ja lopulta sankarit ja tavikset jakavat saman kysymyksen:

Kykeninkö rakastamaan ketään muuta kuin itseäni?

Mielitekoyhteiskunnassa kaikki on niin minua. Mitä epävarmemmaksi ja ennustamattomammaksi elämä ympärillä käy, sitä enemmän käperryn tyydyttämään tarpeitani. Mä niin haluun.

Mittaan älyshortseilla ja muilla vempaimilla verenpainetta, rasvaprosenttia, unen määrää, lihaskuntoa. Pinkeä hauis surisee, kun meitsi on niin tietoinen meitsistä.

Meitä ei ole. Ei liikettä, aatetta, viimeistä taistoa. Yhtäkään yhden puolesta. Perhe ja koulut vaihtavat muotoaan. Haulien päällä kaikki.

Kumisaappailla on menty, pilvipalvelut tulevat. Nokian uudessa visiossa verkot ja välineet kommunikoivat keskenään, ja hallituksen puheenjohtaja on niistä kertoessaan ihan liekeissä.

Itseohjautuva auto hakee minut hammaslääkäriin. Pilvipalveluiden avulla se saa sim-korttiinsa tiedon, että hammaslääkärin seutuvilla sataa. Niinpä se päättää lähteä varttia aikaisemmin ja ilmoittaa siitä kännykälleni/ tabletilleni/rannekkeelleni, että tiedän olla valmiina.

Ennen piti haistaa ilmaa, lupaako se sadetta ja miettiä, pitäisikö lähteä kaiken varalta kumisaappaissa ja ottaa aikaa. Tosi säälittävää.

Mistä lähtien oma ajattelu, sään, ympäristön tarkastelu, luonnon ja vuodenaikojen rytmissä eläminen ja hengittäminen on ollut säälittävää?

Eikö säälittävämpää ole se, että ihmisestä on tehty kuluttaja, jolle pitää luoda tarpeita ja myydä turhakkeita, jotta markkinat pyörisivät.

Ajatteleminen on pikemminkin vaarallista kuin säälittävää. Ajattelija kysyy, epäilee ja kyseenalaistaa, onko kehoanalysaattorin palveleminen älykästä, onko kilpailukyky kauniimpi nimi luokkayhteiskunnalle, onko jäbän läppä yhtä kuin mielipide, asiantuntemus, viisaus…

Kuinka ikinä voimme kuvitella, että neroin, rikkainkaan loisi itsestään yksin ihmeen tai olisi yksin onnellinen.

Kultaleijonien ratkaisevin ruumiinosa ei ollut reidet tai hauis vaan silmät. Silmät, joista Curt Lindström luki pyynnön: Näe minut!

Sama pyyntö on jokaisen ovella seisojan silmissä. Sen katseen kunnioittava kohtaaja saa kaiken ja enemmänkin.

Niin moni häiriökäyttäytyminen kertoo, että et ehkä kunnioita minua mutta huomaat kyllä!

Turhaan kysymme, mistä näitä kusipäitä tulee. Välinpitämättömyydessä ne sikiävät, ohituskaistalla huutomerkiksi kasvavat.

Elämään ei ole pääsykoetta, tutkintoa, ajo-ohjetta. Hakusanakaan ei oikein pelitä.

Meitsi ei löydy netistä.

Ihminen tulee ihmiseksi suhteessa toiseen. Mitä sitten, vaikka pilvipalvelut kommunikoivat keskenään, jos ihmisen lapsi istuu itseohjautuvassa autossa pakettina.

Yleismeitsiä ei ole. Jokainen on ainutkertainen ihme. Jokaisella elämänmittainen mahdollisuus löytää ihme itsestään ja kunnioitus toista kohtaan.

Ihmettä sekin, että löytää harmaat sävyt, tylsät päivät, samat naamat. Arki on jees, työ kuin työ siunaukseksi. Onni asuu kaksiossa Taivalkoskella ja yksi ynnä yksi ei ole aina kaksi Eirassakaan. Ferrarissakin itketään.

Kurppamummossa on puolensa. Sen viat jo tuntee. Eikä korttelin teräsmiehelläkään ole aina paras päivänsä.

Asenne ratkaisee. Elämänmittainen intohimo, ahne etunoja. Nokka tuuleen, vaikka pienempikin!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.