Hiljainen suru, joka ei unohdu

Puolitoista vuotta sitten veljeni teki itsemurhan. Ensimmäistä kertaa elämässäni menin hautausmaalle sytyttämään kynttilää hänen muistolleen itsemurhan tehneiden muistopäivänä, jota viime vuonna vietettiin 17.11.

Hautausmaa oli pimeä ja hiljainen, niin kuin itsemurhakin. Muistomerkin lähellä oli kaatunut suuri koivu hautojen päälle. Koivu oli kaatanut hautakiviä ja pimeässä, sateisessa säässä näky oli lohduton.

Itselleni koivu symboloi sitä samanlaista vahinkoa mitä itsemurhan tehneen läheiset joutuvat kokemaan omaisen kuoleman jälkeen. Itsemurhaan liittyy edelleen häpeää sekä syyllisyyttä, jota on vaikea pois selittää.

Ennen kuin veljeni päätyi ratkaisuunsa, olin kokenut kaksi muutakin läheisen itsemurhaa sekä useamman ystäväni itsemurhayritysten tuoman tuskan ja sanattomuuden. Vasta veljeni kuoleman jälkeen ymmärsin, ettei itsemurha ole mysteeri niin kuin ennen ajattelin. Siihen ei liity mitään salamyhkäistä tai ylimaallista. Vaan itsemurha on aina henkilökohtainen ratkaisu, keino paeta pahaa oloa tilanteessa, jossa ihmisestä itsestään tuntuu ettei ulospääsyä ole.

Usein itsemurhaan liittyy mielenterveyden ongelmia, tai elämän suuria kriisejä, joiden syyt ovat moninaiset eikä niistäkään pidä ketään syyttää tai syyllistää.

Tänä vuonna itsemurhan tehneiden muistopäivää vietetään huomenna 16.11. ja aion taas mennä sytyttämään rakkaan veljeni muistoksi kynttilän Mäntykankaan hautausmaan muistomerkille.

Samalla ajattelen niitä lähes 900 äitiä, isää, siskoa, veljeä, ystävää sekä sukulaista, jotka joutuvat vuosittain kokemaan tämän suuren sekä hiljaisen surun, joka ei koskaan unohdu.

Minna Toivola

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.