Kuka lopulta kantaa vastuun?

Onko syynä tietämättömyys vai poliittinen ajojahti käsityövaltaisia pienyrityksiä kohtaan, kun samalle viivalle työehdoissa asetetaan pienet henkilöyritykset ja korkean teknologian suurteollisuus.

Olin pienyrittäjänä vuosina 1979– 2011 eli eläkeikääni saakka, toimialana tilaustyöt puusepän alalla. Yrityksessä oli 7 työntekijää ja normaali peruskonekanta.

On vaikea ymmärtää, miksi ammattiyhdistyspäättäjät sekä eduskunnan oppositio suhtautuvat pienyrityksiin niin ynseästi. Ei tunnuta tiedettävän, mitä käsiyövaltaisten pienyrittäjien arki on.

Puhtaasti käsityövaltaisia pienyrittäjiä voivat olla esimerkiksi maanviljelijät, autoasentajat, parturit ja kampaajat, lääkärit, sairaanhoitajat, muurarit, maalarit, siistijät, nuohoojat, kirvesmiehet, puusepät.

Onko oikein, että pienyrittäjä kuuluu samojen sääntöjen piiriin suurteollisuuden kanssa? Kolmikantaneuvotteluissa pienyrittäjä ei saa edes neuvotteluoikeutta tasa-arvoisesta kohtelusta puhumattakaan.

Pienyrityksen arki on sitä, että lähes jokainen työpäivä on erilainen – yrittäjä ja työn tekijä yhdessä suunnittelevat työtehtävät. Kun kyse on vaativista mittatilaustöistä, se vaatii saumatonta yhteistyötä.

Työntekijän pitää tuntea koneet ja laitteet, työkalut, raaka-aineet, hukka-varat ym. asiat. Se on työntekijän vastuu.

Sopimuksen mukaan työntekijän tulee noudattaa niitä tehtäviä mitä on yhdessä sovittu. Mutta käytännössä, jos työntekijä laiminlyö sovitut tehtävät eikä hänelle pysty osoittamaan muuta työtehtävää?

Pienyrityksen ajankäytön määräävät tilauksen monivaiheisuus, koko, määrä, hinta, laatu ja aika. On hyvin yleistä, ettei ajankäyttöä pystytä etukäteen tarkasti laskemaan muuttuvien tekijöiden takia.

Siinä tilanteessa tarvittaisiin joko palkan alennus, jousto työajassa tai työsopimuksen purku ilman oikeusistuimen päätöstä.

Jokainen työntekijä on pienelle yritykselle niin arvokas, ettei ylimääräisiä varaihmisiä voi pitää, kun pienyrittäjä joutuu kouluttamaan yksilöllisesti jokaista työntekijää.

Ammattikoulu ei anna valmiuksia, jotka pienessä yrityksessä tulee osata. Kun saman alan yrityksetkin ovat erilaisia, on myös työvoima tarve erilainen. Henkilömäärää ratkaisevampaa on konekanta, se miten paljon yrityksessä on teknologiaa.

Ongelma syntyy, jos työntekijällä ei ole kykyä, ammattitaitoa, halua oppia uutta tai motivaatiota työhön.

Jos yritys on tasolla, jolla se pystyy hankkimaan tietokoneohjelmoituja cnc-koneita ja vastaavaa automaatiota, se on mahdollisuus. Samalla kasvaa vastuu työntekijästä ja hänen ammattiosaamisestaan koneilla, jotka ovat kalliita seisomaan työntekijän ammattitaidottomuuden takia. Tämä ei ole ongelma suuryrityksessä, jossa työtehtävissä pystyy vaihtamaan eri koneelle.

Kun ay-johtajat ja eduskunnan oppositio olette rajoittamassa pienyritysten joustoja, jotka helpottaisivat työllistämistä tilanteissa, joissa ei ole vaihtoehtoa, kysyn: Kuka kantaa vastuun? Onko tavoite karsia pienyritykset niin tiukoilla säännöillä ettei yritystoiminnalle ole mitään mahdollisuutta ?

Pienyrittäjät ovat se voimavara, josta pystyy syntymään sitä hyvää, mitä voi jakaa.

Ainakin vanhempi väestö ja päättäjät vielä muistavat 90-luvun lamavuodet kun pankkitoiminnan seurauksena ajettiin konkurssiin noin 30 000 pienyrittäjää. Noin 16 000 ihmistä ei sitä kestänyt vaan päätyi itsemurhaan. Lisäksi miten moni perhe joutui avioeroon tai muuten särkyi perhesuhteet.

Nykyisin pienyrittäjiä on yli 90 000, joten siinä on voimaa, jos se osataan oikein arvostaa. Vai onko se joukko, joka jälleen asetetaan maksajaksi?

Pienyritykset tarvitsevat joustoja, paikallista sopimista. Työntekijät käytännön opetusta ja työpaikkakoulutusta omaopetuspolku-periaatteella.

Jos paikallisesti pystyisi sopimaan tilanteessa, missä olisi sovittu työehtosopimusta alempi lähtöpalkka, voisi valtio maksaa erotuksen oppisopimusajalta. Ammattitaidon noustessa palkka nousee tasolle, ettei vähemmän työkokemusta omaava työtönkään tarvitse muita tukimuotoja.

Vastuun kantajana pitää olla koko yhteiskunta eikä pienet perheyritykset.

Yrityksillä on mahdollisuus tarjota työtä ja siten saada pyörät pyörimään. Yhteiskunnan on toimittava niin että saadaan pätevää, motivoitunutta ja yhteistyökykyistä, vastuunsa tuntevaa työvoimaa.

Tähän päästään ammattikoulutusta lisäten ja siirtämällä opetuksen painopistettä käytännön koulutukseen ja työpaikkaopetukseen.

Ei riitä, että ammattikoulussa opetetaan teoreettista osaamista ja automaatio- ja tietotekniikkaa. Toivon tässä asiassa oikeudenmukaisia, asiallisia ja vastuuntuntoisia neuvotteluja nyt ja eduskuntavaalien alla.

Aulis Kontturi

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Lyhyet

Lyhyet

Mustamaalaus ei hyödytä Uuraisia

Palautussopimusten puute on ongelma

Sateenkaariliike vahingoittaa

Lyhyet

Lyhyet

Lyhyet

Tietoisuuden lisääminen kieli­mahdollisuuksista ei tapahdu hetkessä

Edullisempaa parkkitilaa kaasu- ja sähköautoille

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.