Kuka ottaa vastuun naisten vainosta?

Saamme toistuvasti lukea uutisia "perhetragedioista", joissa uhreina ovat lähes poikkeuksetta naiset tai lapset. Miksi yhteiskunnassamme ei silti puhuta naisiin kohdistuvasta vainosta ja sen vakavista seurauksista?

Suomea velvoittavat erilaiset kansainväliset sopimukset naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi ja sen ehkäiseminen on kansainvälisten ihmisoikeussopimusten perusteella ensisijaisesti valtion vastuulla.

Vainon ilmiasut ovat moninaisia ja vaino voi ulottua naisen lisäksi lapsiin ja läheisiin. Usein vainoajana on puoliso, josta nainen haluaa erota tai on eronnut. Vaikka vaino voi ilmetä henkisenä väkivaltana - ahdisteluna ja pelotteluna - se sisältää aina vakavan väkivallan riskin.

Teot voivat edetä jopa hengen riistoon. Vainon uhriksi joutuneet naiset sanoittavat tekoja ennustamattomina ja käsittämättöminä. Herää kysymys, voiko tällaista tapahtua Suomessa? Naisten kertomat kokemukset osoittavat, että voi tapahtua ja vaino voi kestää vuosia.

Vainoaminen ei aina jätä fyysisiä jälkiä, vaan nakertaa henkisesti. Se luo pelkoa ja avuttomuutta. Turvaa ei ole missään, vaan vainon uhka on jatkuva arjen varjo.

Pelko siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi elää naisten ja lasten mielissä. Yksittäisistä teoista syntyy arkea rajaava kokonaisuus, jota ulkopuolisten on hankala tavoittaa. Vainotuksi tuleminen ei myöskään sanoitu naisten kokemuksissa "oikeaksi väkivallaksi".

Avun saamiseksi uhri saattaa olla yhteydessä eri viranomaisiin useita kertoja, mutta kokonaisuuden tunnistaminen on hankalaa. Tieto vainon uhrin yhteydenotoista on usein pirstaloitunut eri viranomaisille ja auttajatahoille. Yksittäisiä yhteydenottoja ei kuitenkaan oteta riittävällä vakavuudella, jos kokonaisuutta ei tunnisteta.

Suomessa jonkin aikaa käytössä ollut moniammatillinen uhrin riskinarviointi on auttanut puuttumaan osittain vainotapauksiin. Keskeistä väkivallan jatkumisen riskinarvioinnissa on, että uhrin turvallisuutta pyritään turvaamaan ammattilaisten yhteistyöllä.

Turvakodit ja avopalveluyksiköt ovat merkittäviä avun saamisen paikkoja, niitä ei kuitenkaan ole saatavilla kaikilla paikkakunnilla.

Auttamisjärjestelmän kehittäminen ja käytäntöjen selkiyttäminen on tärkeää, jotta uhreja voidaan auttaa ja ilmiöön puuttua. Vaikka lähestymiskiellon toimivuudesta on hyviä kokemuksia, se ei aina anna riittävää suojaa uhrille.

Lähestymiskiellon hakeminen on uhrin aktiivisuuden varassa ja sen valvonta uhrin ja vainoajan vastuulla. Vainon kohteeksi joutuminen vaatiikin uhrin vahvaa toimijuutta ja usein myös taloudellisia investointeja, esimerkiksi turvajärjestelmän hankkimisessa kotiin.

Vainoaminen on kriminalisoitu kymmenessä EU:n maassa, mutta Suomessa ei ole erityistä vainon vastaista lakia. Useat vainoamisen teot, kuten laittomat uhkaukset, ovat kriminalisoituja.

Syksyllä sata kansanedustajaa allekirjoitti lakialoitteen vainon kriminalisoimiseksi ja se on menossa lakivaliokuntaan. Vainoamisen kriminalisointi on hankalaa, sillä esimerkiksi kodin tai työpaikan läheisyydessä kulkeminen, ei sinänsä ole tuomittava teko. Siksi vainon määrittämisessä ja siitä tuomitsemisessa on olennaista uhrin kokemus vainotuksi tulemisesta.

Jotta uhrit voivat saada apua ja turvaa, on ensisijaista, että vainoilmiö tunnistetaan ja siitä otetaan yhteiskunnallinen vastuu.

MERJA LAITINEN sosiaalityön professori ANNA NIKUPETERI YTM, yliopisto-opettaja Lapin yliopisto

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.