Kuka vastaa syrjäytetyistä?

Kiitokset Riitta Hildenille (8.7.) Ja Marita Nikkilälle (10.7) ansiokkaasta tarttumisesta tärkeään ja ajankohtaiseen aiheeseen. Yhdenkin yksilön syrjäyttäminen myönteisen muutoksen eli oppimisen tieltä tulee yhteiskunnalle ajan mittaan tosi kalliiksi. Koulutuksen mallimaana meidän Suomessa tulisi vihdoinkin siirtyä kehityspsykologiseen opetussuunnitelmaan. Erityisesti 5. ja 6. luokan ja yläkouluikäisten opetussuunnitelma kaipaa perusteellisen uudistamisen.

Opetussuunnitelman pohjana oleva ihmiskuva on yhä liian kaksijakoinen: sielu ja ruumis, teoria ja käytäntö. Ihminen on huomattavasti moniulotteisempi eikä kronologinen ikä ole kehitysikä. Seitsenvuotiaitten joukossa kehitysprofiili vaihtelee suuresti ja opettajien tarmokkaasta ja taitavasta työstä huolimatta esimerkiksi 13-vuotiaiden ryhmässä vielä enemmän.

Oppilaan yksilöllisen kehityksen ja taipumusten huomioon ottaminen edellyttäisi päivittäisessä työssä todellista oppimisen eriyttämistä ja yksilöllisten oppimisedellytysten käyttöön ottamista, oppijan vahvuuksille rakentamista. Ryhmäkoon pienentäminen ei yksin riitä, jos opettaja ohjaa pientä ryhmää samoin kuin suurta. Oppimisen tavoitteistaminen yksilöstä käsin ja yhdessä oppijan kanssa mahdollistuu tosin pienryhmässä paremmin, jos opettaja ymmärtää oppimisen muutokseksi parempaan ja ohjaa oppilasta havainnoimaan myös itse muutoksen suuntaa ja myönteistä muutosta tukevia ja estäviä tekijöitä.

Arvioinnin kytkeminen kulttuurin, kodin ja yksilön arvomaailmaan ja tavoitteisiin merkitsee muun muassa vertailevasta ja suhteellisesta arvioinnista luopumista.

Kuka meistä aikuisista tietää täsmätarkasti työtehtävien ja ammattien kirjon muuttuvassa maailmassa esimerkiksi vuodeksi 2040? Ehkäpä olisi viisasta peruskoulunsa päättävien antaa muun muassa oppimismotivaation kohottamiseksi yhdistellä entistä vapaammin teoriaa ja käytäntöä ja vahvistaa oppimisvalmiuksia monipuolisesti.

Eikä pahitteeksi olisi tutkivan oppimisen ja tiimityön nostaminen kunniaan yhtä hyvin opettajainhuoneissa kuin oppimisen ohjaamisessa päiväkodeista korkeakouluihin. Nuoriso on kulttuurin peili: me aikuiset saamme omaa kehitystämme heijastavat nuoret seuraksemme vanhuutemme päiviksi.

Me suomalaiset olemme olleet ja olemme tunnetusti kekseliäitä ja meitä on niin vähän, että saamme varmasti peruskoulunsa päättävistä jokaiselle työ- tai opiskelupaikan organisoiduksi, jos tahdomme. Lopetetaan syyllisten etsiminen. Täydellisiä ihmisiä ei kaikeksi onneksi synny eikä kasva edes superkodeissa, superkouluista puhumattakaan. Ryhdytään talkoisiin ja otetaan käytössä oleva oppimispotentiaali käyttöön ja lisätään Marika Nikkilän ehdottamia yhteistyökykyisiä tukitoimijoita. Otetaan vastuu syrjäytetyistä. Elämä on mahdollisuuksien taidetta.

MARJA-LEENA KOPPINEN fil. lis. Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.