Kunhan en tulisi lapsille taakaksi

Suurkiitos arvonlisäverojutusta (Ksml 6.6.). Mehän emme näy emmekä kuulu missään, poliitikkojen keskusteluissa ei todellakaan, me joilla ei ole nykyaikaisia kommunikointivälineitä ja olemme pienituloisempia.

Olen 76-vuotias, pienimmällä mahdollisella eläkkeellä, syrjässä asuva, omistan 22 vuotta vanhan auton. Aina vain käy enemmän taitolajiksi rahojen riittäminen. Tämä alvi on joka paikassa, kun laskua katsoo niin ajattelee, että olisihan silläkin jotain saanut. Ja se ruoka! Todellisuudessa, kun kaikki lasketaan, on ruuassa 40 prosenttia veroa, viime vuonna 100 euroa, tänä vuonna 150!

Vanhusten masennukseenkin löytyy terveyden- ja sairaudenhoidon lisäksi neuvoja: yllätys yllätys, teatteri, konsertit, matkustelu, muiden luona käynti ja vieraat. Kaikki ne maksavat.

Kai niistä korotuksista aina sanotaan ja lasketaan, että ne tekevät niin vähän lisää. Mutta ne ovat suuria, kun on pienet tulot.

Joskus ihan hirvittää seurata ihmisten rahankäyttöä. Itsellä ei niin kummoista elintasoa ollut enkä sitä nytkään haikaile. Kunhan vain pärjäisi eikä tulisi lapsille taakaksi!

Aikoinaan hoidimme kotona vanhuksen hautaan asti ja lapset kotona itse. Kahdella pienelläkin eläkkeellä pärjäisi, mutta yhdellä kaikki on tarkkaan laskettava.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.