Lääkäripula vai asennepula?

Tällä hetkellä maassamme on enemmän lääkäreitä kuin koskaan, joten varsinaisesta lääkäripulasta ei ole kysymys. Kyse on ammattikunnan epätasaisesta sijoittumisesta, minkä taustalla piilee arvo-, asenne- ja hallinnollisia ongelmia.

Elämme kaikkinaisen keskittämisen huumassa: peruskouluaikana meidät keskimääräistettiin keskiarvoihin - nyt toiminnot etäännytetään ihmisistä ja muutetaan kasvottomiksi. Suuret mammuttimaiset päivystyspisteet toimivat liukuhihnaperiaatteella pyrkien suodattamaan mahdollisimman paljon tapauksia. Tärkeimmäksi tyydytyksen lähteeksi on muodostunut vuoron jälkeen tyhjyyttään kiiltelevä poliklinikka eikä yksittäinen potilas: kukaan ei tunne ketään eikä hektisen kohtaamisen jälkeen saa enää koskaan tietää, mitä hänelle tapahtui. Niinpä ihmistä on vaikeaa katsoa silmiin ja tervehtiä. Vastuu jää kasvottomaksi ja kollektiiviseksi eikä henkilökohtaiseen karismaan perustuvaksi.

Perinteisen lääkärintyön ydin on luottamuksellisessa ja pitkäkestoisessa potilas-lääkäri-suhteessa. Se ei voi syntyä keskitysleireillä eikä pelkästään keikka/päivystystyyppisessä työnteossa. Se syntyy luontevimmin ihmistä lähellä pienissä yhteisöissä, joissa turvaverkot muutenkin toimivat paremmin. Seurattuani potilaiden selviytymistarinoita työni näkökulmasta 30 vuoden ajan ihmettelen toisinaan, miten yksittäinen lääketieteestä mitään ymmärtämätön potilas ylipäätään voi selvitä isojen organisaatioiden kasvottomissa rattaissa: lähetteitä katoaa tai niiden käsittelyssä tapahtuu joskus kohtuutonta viivettä, potilaalle elintärkeää aikaa kuluu jatkuvissa hitaissa konsultaatioissa erikoisalojen välillä, potilaita suorastaan eksyy matkalla, kun kukaan ei heitä henkilökohtaisesti tunne eikä ota vastuuta. Asiaa auttaisi, jos potilaalla olisi henkilökohtainen opas, joka huolehtisi, että asiat menevät jouhevasti - tällaisena olen usein itse toiminut omille potilailleni.

Keikkalääkärijärjestelmä ei ole järkevä

Yksityinen toiminta, josta melkoinen osa tyytyy vain keräämään rusinat pullasta, ei kykene korvaamaan julkista järjestelmää: kaikilla ei todellakaan ole siihen varallisuutta ja sitä paitsi vastuu ihmisten hengestä ja turvallisuudesta on ympärivuorokautista ja -vuotista. Terveys- ja tuloerot ovat vain kasvaneet, mikä osittain johtuu tietoisesta poliittisesta päätöksenteosta: pudotuspeleissä pudonneet on helppo unohtaa.

Keikkalääkärijärjestelmä ei ole järkevä juuri miltään kannalta, mutta se näyttää pakotetun välttämättömäksi nykyisessä murroksessa. Se on myös erittäin kallis. Pelkästään firman perimä palkkio ei alkuunkaan riitä: keikkalääkäreiden rustaama lähetemäärä erikoissairaanhoitoon on tutkimusten mukaan merkittävästi suurempi kuin virkalääkäreiden, mistä koituu kunnille lopulta palkkioita monin verroin suuremmat menot. Näitä selvitellään parhaillaan mm. Joensuussa. Alustavien arvioiden mukaan summat ovat todella huikeita. Ylilääkärimme totesi juuri tämän kirjoituspäivänä vahvasti kannattamanani, että mikäli kunta saa täysipäiväisen ja -päisen lääkärin, joka osaa toimia myös kustannustehokkaasti, säästöä syntyy niin paljon, että kunnan kannattaa maksaa hänelle mitä tahansa. Tätä puolta päätöksentekijät eivät osaa ottaa huomioon varsinkaan, jos sitä ei heille kerrota.

Lääkärit tavallaan opetetaan suurissa yksiköissä toimiessaan pelkäämään henkilökohtaista vastuuta, epävarmuuden sietämistä ja läheisyyttä, mitkä ovat työn keskeisiä elementtejä. Mikään suhde ei voi toimia, ellei kumpikin osapuoli anna siihen jotain itsestään - ei edes potilas-lääkäri-suhde. Yksityisyydestä pidetään yhä tiukemmin kiinni: virka-ajat, puhelimet salaisiksi, töiden jälkeen äkkiä kännykkä kiinni, valot pois ja kotona verhot ja pelti. Mitä elämää se sellainen sitten oikein on?

Työ on vuosien aikana helpottunut

Perusterveydenhuollon lääkärin työ ei ole raskasta - se on harhaa. Ei suostuta näkemään kokonaisuutta: työ on vuosien aikana helpottunut ja vähentynyt (itselläni potilaskontaktit ovat lähes puolittuneet), työtä riittää aina - ei tarvitse pelätä lamaa eikä yt -neuvotteluja, palkkaus on tyydyttävä, pitkäkestoiset potilassuhteet palkitsevia sekä toimiminen pienyhteisöissä äärimmäisen yhteisöllistä ja mukavaa. Lisäksi kaiken aikaa perusterveydenhuollon työn mielekkyyttä ollaan kehittämässä ja arvostusta kohentamassa.

Selvä haaste on saada asenteet muuttumaan takaisin ihmisläheisen palvelun suuntaisiksi. Paikallisesti on turvallista hoitaa ja palvella. Työn mielekkyyttä vähentää se, jos sairautta vahvasti epäiltäessä tilataan ambulanssi välittömästi pihaan ja kiidätetään potilas kalliiseen erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskusten vuodeosastot rapautuvat vanhustenhoitopaikoiksi, joissa ei kohta uskalleta ottaa enää minkäänlaista vastuuta sairaista. Tässä kehityksessä ei ole mitään järkeä: itse pitää hoitaa se, minkä osaa. Siinä kehittyvät omat taidot, järjellinen vastuuntunto, mielekäs potilastyö sekä säästyvät kunnan rahat. Jos terveyskeskus etenkin haja-asutusalueella muodostuu paikaksi, jossa lääkäri vain kirjoittelee taksilappuja, lähettää kipin kapin mielenkiintoiset tapaukset tikullakaan heihin koskematta silmistään pois, uusii pinoittain reseptejä, kirjoittelee lyhyitä sairauslomia pikkuflunssaisille ja linnoittautuu ihmisiltä tavoittamattomiin - ei sellaisessa työssä viihdy Erkkikään. Tähän suuntaan hallintojärjestelmä on viime vuosina kannustanut menemään. Sitten vielä ihmetellään suoli soikeana, kun terveyskeskuksiin ei saada enää lääkäreitä.

Ihan näin surkeasti asiat eivät sentään meillä maalla vielä ole. Ongelma piilee asenteissa, oikean tiedon välittämisessä sekä vajaatoimintaisessa päätäntäjärjestelmässä, joka ihastelee itseään peilistä katsellen keskittäessään palveluja ja ihmisiä niistä etäännyttäessään. Kansaa hoidetaan ja palvellaan saappaat savessa kansan keskuudessa, eikä niin, että sitä työnnetään jonoihin odottelemaan vuoronumero, eväät ja parkkimaksukuitti kourassa kasvottomille luukuille.

Tämähän on toiminnan suuntaus ja onnellisuuden osoite valtionhallinnossa muutoinkin. Tietenkin joidenkin palveluiden keskittäminen muodostuu välttämättömäksi taloudellisista, tuotannollisista ja joskus jopa järjellisistä syistä - sitä en halua ollenkaan kiistää - enkä edes maakunnallista yöpäivystystä, jossa toimivat pätevät virkalääkärit, kokonaan kyseenalaistaa. Tämä ei tarkoita sitäkään, etteikö erikoissairaanhoito toimisi alueellamme erinomaisesti: se vain ei pysty palvelemaan, jos sinne ängetään jokainen vähänkin sairaaksi epäilyttävä tapaus.

Ei kunnasta voi toimittaa kotona pärjäämätöntä vanhusta erikoissairaanhoitoon paikkapulan vuoksi. Ei keskussairaalakaan voi heitä Kuopioon lähettää samasta syystä. Siinä ja monessa muussa epätarkoituksenmukaisessa maakuntamatkailussa sitä rahaa palaa. Laskekaapa päättäjät joskus huviksenne.

TAPANI KIMINKINEN maalaislääkäri maalaislääketieteen laitos Saarijärven terveysasema, alue I

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Lyhyet 20.5.

Lapset on syytä hankkia ajoissa

Lyhyet

Turvapaikan perusteet on määritelty laissa

Uskalla yrittää ja ole rohkea!

Kohtuus ja oikeus ovat demokratian perustaa

Kiusaamista pitää vähentää

Ilmastonmuutoksesta kannattaa välittää

Lentämistä on syytä rajoittaa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.