Median ja poliittisen eliitin vaikea suhde

Alpo Rusi

Steven Spielbergin ohjaama The Post on draama käännekohdasta Yhdysvaltain mediahistoriassa. Se kertoo tapahtumista, jotka päättivät presidenttien ja median hyvä veli -suhteen. Poliitikkojen sylikoirista kypsyi totuutta puolustavia vallan vahtikoiria.

Ratkaisevaa roolia esitti Katharine ”Kay” Graham (1917–2001), joka johti omistamaansa, pörssiin listautumisaikeissa ollutta perheyritystä, lehteä The Washington Post. Lehti julkaisi The New York Timesin ohella salaisia Pentagonin papereita, joista kävi ilmi, miten Yhdysvaltojen poliittiset johtajat olivat valehdelleet vuosia Vietnamin sodasta ja siihen liittyneistä kohtalokkaista päätöksistä.

Äänin 6–3 Yhdysvaltain korkein oikeus tuki julkistamista perustellen päätöstä sananvapauden keskeisellä merkityksellä. Päätöksessä korostettiin myös median roolia vallan vahtikoirana.

Tositapahtumiin perustuva The Post sijoittuu vuoteen 1971 mutta kertoo myös meidän ajastamme. Valeuutisten, ”vaihtoehtoisen totuuden”, Donald Trumpin ja Vladimir Putinin aikakaudella on paikallaan muistaa, että ”totuus ei pala tulessakaan”.

Elokuvan katsottuaan herää kysymys, tarvittaisiinko Suomessa omat vallan väärinkäyttöä ja valehtelun paljastamista käsittelevät skandaalit, jotta sylikoirasta kuoriutuisi vallan vahtikoira. Vai onko kysymys turha? Onhan vallalla käsitys, että Suomi on tahraton maa.

Joku voisi kysyä, johtuuko tämä siitä, että tahroja ei media halua paljastaa. Suomessa tämä tarkoittaisi, että etenkin Helsingin Sanomat ja Yle ottaisivat etäisyyttä valtaan ja tämän seurauksena kykenisivät paremmin paljastamaan vallankäytön mahdollisia epäkohtia.

Verorahoilla ylläpidetty Yle on lähtökohtaisesti poliittisen mutta vähäisemmässä määrin taloudellisen eliitin sylikoira. Tämä näkyy välineen journalismissa, jossa ensisijaisesti vältetään poliittisen eliitin varpaille astumista mutta tuodaan ärhäkästi esille talousrikoksia.

Lauantaiseura ja vastaavat foorumit ovat olleet harvojen ja valittujen avainpoliitikkojen eräänlaisia markkinointikanavia. Näissä yhteyksissä ei ole käyty kriittistä keskustelua. Usein syntyy vaikutelma, että Yle palveleekin poliittista valtaa, ei kansaa, jota tyydytetään pääuutisiin sullottujen viihde- ja urheilupalojen kautta.

Päinvastoin poliitikot ovat saaneet esittää näkemyksensä ilman hankalia vastakysymyksiä, mikä on ollut mahdollista, kun toimittajat eivät ole tehneet kunnolla työtään vallan vahtikoirina.

Ylen toimittajien yhteydet vallan instituutioihin tiedetään läheisiksi. Heidän rekrytoinneissaan näkyvät poliittiset tai muut henkilökytkökset. Pienessä maassahan kaikki silmäätekevät tuntevat toisensa, mutta tässä onkin myös ongelman ydin.

Helsingin Sanomat on pörssiyhtiö, joka oli pitkään perheyritys. Omistajan, Aatos Erkon, elämä ja tausta on paljastunut vasta vähitellen uusien teosten yh-teydessä. Erkolla oli varsin läheinen suhde esimerkiksi KGB:n korkeisiin upseereihin, mikä vaikutti ilmeisesti siihen, että Erkko pelkäsi Neuvostoliiton sotilaallista invaasiota Afganistanin miehityksen seurauksena 1980-luvun alussa, ellei maahan valita neuvostomielistä presidenttiä.

Lehdellä oli kiinteä suhde tähän vaateeseen sopeutuneeseen Urho Kekkosen seuraajaan Mauno Koivistoon, mikä käy paremmin ilmi puolestaan päätoimittaja Janne Virkkusen muistelmista. Hän kuvaa lehden avaintoimittajia ”Koiviston hoviksi”. Lehti osoitti tästä ylöspidosta kiitollisuuttaan eri tavoin.

Sekä Yle että Helsingin Sanomat olisivat halutessaan voineet esimerkiksi selvityttää suomettumisen likapyykin, mutta niiden asema poliittisen vallan hovissa on nähtävästi tehokkaasti estänyt tämän. Niissä ei ole avattu suomettumista vaan päinvastoin kielletty tai ainakin torjuttu aiheeseen liittyvä journalismi. Päinvastoin, ne asettuivat puolustamaan tunkkaista vallan väärinkäytöksiä suojannutta salailukulttuuria.

Arvotonta ja tosiasioita manipuloivaa keskustelua salattujen itävakoiluun liittyvien listojen ja tietojen merkityksistä ei olisi tarvinnut käydä, koska saatujen tietojen ammattimainen ja kansalaisoikeuksia kunnioittava selvittäminen ja tulosten julkistaminen olisi saatu hoidettua jo 1990-luvulla tai viimeistään 2000-luvun alussa.

Suomessa olisi voitu näiden selvitysten seurauksena käydä rehellinen turvallisuuspoliittinen keskustelu vaiheessa, jolloin Euroopan geopoliittinen kartta oli kylmän sodan jälkeen muotoutumassa uudelleen.

Tilanne on kuitenkin kehittynyt avoimuuden suuntaan, koska suomalainen mediakenttä ja some ei enää entiseen tapaan ole ollut Ylen ja Helsingin Sanomien hallussa. Lisäksi Helsingin Sanomissa vaikuttaa olevan käynnissä journalistisen uudistumisen vaihe, millä voi olla merkitystä, kun suomalainen media hakee roolia vallan vahtikoirana.

Ylen osalta tilanne pysyy vaikeana, koska se on suoraan poliittisen vallan hallinnassa. Somen rooli on niin ikään vaikeasti ennakoitavissa, koska se on myös tehokkaan manipuloinnin kohde.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, entinen diplomaatti ja Rudolf Holsti-professori Vytautas Magnus -yliopistossa Kaunasissa Liettuassa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Lyhyet

Lyhyet

Lyhyet

Mielipide: Kaukolämmön kilpailukyvystä huolehdittava

Mielipide: Liikenteeseen saatava ennakoivaa silmäpeliä

Mielipide: Tasa-arvo ei ole kehollista

Korona vallan välineenä?

Mielenterveys- palvelut nyt tiukassa

Lyhyet

Lyhyet

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.