Onhan vielä välittäviäkin ihmisiä, onhan?

Ystäväni Lontoosta jo monien vuosien takaa soittaa silloin tällöin ja vaihdamme kuulumisia. Hän on kauniisti ja arvokkaasti ikääntynyt lady (kuten toivottavasti minäkin!).

Ystäväni kertoi matkastaan tyttärensä ja lastenlastensa luo; tällä kertaa junalla. Saavuttuaan lähtöasemalle (Shepherds Bush) häntä alkoi vähän huimata ja hän ajatteli, ettei uskalla nousta liukuportaille.

Aseman työntekijä, joita on Lontoossa asemilla, oli lähistöllä, ja ystäväni pyysi, että tämä tulisi mukaan liukuportaille varmuuden vuoksi, jos huimaus aiheuttaisi vaikkapa kaatumisen.

Vastaus oli: "Tietenkin dear, minne olette matkalla?". Ja niin ystäväni saatettiin oikealle laiturille ja saattaja odotti kunnes juna tuli. Hän myös soitti määränpääaseman asemapäällikölle, että ystävääni pitää olla vastassa joku aseman työntekijä.

Ja niinhän sitten tapahtui: määräasemalla aasialainen henkilö tuli puhuttelemaan ja tunnistamisen jälkeen kysyi, haluaisiko ystäväni kupin teetä! Ystäväni kohteliaasti kieltäytyi ja sanoi jatkavansa matkaa taksilla tyttärensä luokse. Niimpä hänelle sitten tilattiin vielä taksikin!

Vertailun vuoksi: voitteko kuvitella samaa palvelua ruuhkaaikaan jossain asemalla Suomessa? Nyt, kun maaseudun asemarakennuksista suuri osa on kokonaan suljettu, ei olisi toivoakaan saada ostettua kupillista teetä/kahvia, vaikka kuinka tekisi mieli mennä kylmältä suojaan odottamaan myöhässä olevaa junaa. Joillakin asemilla ei ole edes penkkiä mihin istahtaa - eikä voimassa olevia aikatauluja.

Lähimmäisen auttamisesta tulee mieleen pari muutakin tapahtumaa. Kauan sitten olin viimeisilläni raskaana ja kaaduin liukkaalla kadulla Jyväskylässä. Ai että tuliko joku avulias-aatu kysymään, voisiko auttaa ylös; no eeeiii!

Pitkän tovin sain yrittää vaikeaa ylösnousua ison mahan kanssa. Onnistuin siinä ihan itse. Ihmiset kävelivät ohi kuin sokeat. Tai ehkä sokea olisi voinut auttaakin, jos olisi siihen osunut!

Nyt, noin 35 vuotta myöhemmin, kaadun melko usein lihasrappeuman vuoksi. Näin kävi paikallisen huoltoaseman ovilla pari vuotta sitten, kun tulin maksamasta autoni tankkausta. Kukaan ei tullut kysymään, voisiko auttaa, mutta moni osasi hyvin hyppiä pitkähkön ruhoni yli!

Nyt ylösnousu on todella vaikeaa ja aikaa vievää. Suomessa tämä toisen auttamisasia ei ole muuttunut 35 vuodessa ainakaan paremmaksi. En nimittäin ole ainoa, joka on kokenut samaa.

Mikä suomalaisista on tehnyt tällaisia? Uskon, että on toisenlaisiakin, välittäviä ihmisiä, mutta ne vain eivät ole osuneet paikalle. Onko heitä ehkä niin vähän?

MERVI KETONEN Keuruu

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Tarvitsemme EU:ta

Kansankirkon leipä on mautonta

Lyhyet 22.5.

Lyhyet 22.5.

Maisemamme on nyt pelkkä muisto

Koulutusjärjestelmästä opintojärjestelmään

Lyhyet 20.5.

Lapset on syytä hankkia ajoissa

Lyhyet

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.