Onko aikaa olla ihminen ihmiselle?

Erosin aikoinani kirkosta, koska evankelisluterilainen kirkko ei vihkinyt minua ja unkarilaista miestäni. Unkarissa ei kuuluta kirkkoon. Valtio ja kirkko ovat erillään. Saimme sentään kirkon siunauksen.

Olisiko Suomessa aika ottaa käyttöön siviilivihkiminen kaikille tasapuolisesti? Avioliitto on tänä päivänä enemmän virallinen kuin hengellinen liitto avioehtosopimuksineen ynnä muine maallisine ehtoineen. Joka haluaa liitolleen siunauksen, saakoon sen ikään, siviilisäätyyn, sukupuoleen tai sukupuoliseen suuntautuneisuuteen katsomatta. Siunaus kuuluu papin tehtäviin, olipa hänen näkemyksensä mikä hyvänsä. Ei muissakaan työpaikoissa kysellä työntekijän henkilökohtaisia mielipiteitä.

Kaikki me olemme Luojan luotuja. Minun Jumalani on Rakkauden Jumala. Mikä sen iloisempi asia, jos kaksi ihmistä on päättänyt elää yhdessä, rakastaa ja kunnioittaa toinen toistaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Kuinka moni liitto päättyy eroon ja kyyneliin? Kuinka monta kertaa eronneet lupaavat Jumalan kasvojen edessä ikuista rakkautta? Kuinka monen avioliitto on pelkkää kulissia? Kuinka monella on salarakas, irtosuhteita? Kuinka monen seksuaalikäyttäytyminen on siveellistä? Kuinka monella ei ole siveettömiä ja epäpuhtaita ajatuksia?

Jokainen ihminen on teoistaan vastuussa suoraan Jumalalle. Ihmisten tehtävänä ei ole tuomita. Jokainen pitäköön huolen omasta taivaspaikastaan.

Alkuaikoina asuessani Unkarissa, Jumalan selän takana, itkin sitä, että paikallisilla oli oma Jumalansa, joka ei kuullut minua. Vuosien kuluessa löysin Jumalani jokapäiväisestä elämästä, pienistä rakkauden teoista, sanoista. Tervetulleeksi toivotettiin sanoilla: Isten hoszott téged, Jumala toi sinut. Lähtiessä sanottiin: Isten veled, Jumala kanssasi. Syntymäpäiväsankarille toivotettiin pitkää ikää sanoen: Isten éltessen, Jumala antakoon elämää. Uskontoa tai uskonnollisuutta ei erikseen korostettu, ei nimitelty uskovaiseksi.

Kirkot olivat avoinna ympäri vuoden ihmisten tulla ja mennä, hiljentyä hetkeksi, painaa pää rukoukseen. Suomalaisilla oli oma sielunpaimen Máté Joób, isä Camillo. Hän piti Suomi-koulussa pyhäkoulua ja Kelenföldin luterilaisessa kirkossa suomenkielisiä jumalanpalveluksia joulun ja pääsiäisen aikaan sekä Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksia. Pappia sai ottaa hihasta kiinni, jos oli hengen asiaa tai muutakin. Papinkansliaan sai poiketa ja purkaa sydäntään. Jumalanpalvelukset olivat yksinkertaisia, saarnat koskettavia ja ihmisläheisiä, virret entuudestaan tuttuja.

Muutettuani neljä vuotta sitten takaisin Suomeen, etsin samaa harrasta tunnelmaa täältä. Petyin. Saarnat olivat pitkiä ja teoreettisia, ei puhuttelevia ja herätteleviä, virret vaikeita ja tuntemattomia, jumalanpalvelus kaavamaisen ulkokohtaista. Kirkossa piti osata käyttäytyä ja toimia käsikirjan mukaan, laulaa nuotilleen. Lapsuudessa tutuksi tullut raamatun teksti ja virsien uudet sanoitukset kuulostivat vierailta. Tuomas-laulutkin uusittiin juuri, kun entiset ehtivät tutuiksi.

Kirkon perimmäinen toiminta on sumentunut. Halutaan olla monessa mukana, toimintaa toiminnan vuoksi. Alati muuttuvassa maailmassa ihminen kaipaa pysyvyyttä. Tuttuus luo turvallisuutta. Kirkon pitäisi keskittyä oleelliseen, sanomaan. Seurakunnan työntekijöillä ja papeilla pitäisi olla aikaa ihmisen kohtaamiseen. Ihmisestä on kysymys ja elämästä.

PÄIVI ELIISA ALA-MUTKA Jyväskylä

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Lyhyet

Lyhyet

Katoilta pudotettavan lumen käsittelyyn on vaihtoehto

Vanhusten perhehoito tuo kodinomaisuutta

Vähäpäästöiseen liikenteeseen

Vero- vapaus ja synnytys

Kirja on seikkailu

Vanhus- asiassa tarvitaan ryhtiliike

Kotoutus on hyvällä mallillla

Lyhyet

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.