SS-vapaaehtoisuus jatkuu minussa

Kansallisarkiston pääjohtajan Jussi Nuortevan avointa vastinetta 15.7. kahdelle everstille-evp pidän asiallisena suhtautumisena ilmiöön nimeltä SS-vapaaehtoiset. Vastineessa Nuorteva valottaa uusimman tutkimuksen taustoja ja vetää rauhallisesti johtopäätöksiä.

Pidän juuri tuollaisesta lähestymistavasta: se ei tuomitse, ei syyttele, muttei tee tehtyä tekemättömäksikään. Edelleenkin herää aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Niihin on hyvä myös yrittää vastata.

Keskustelua suomalaisista SS-vapaaehtoisista on mielenkiintoista seurata. Kantaaottajien toinen ääripää etsii vapaaehtoisista syyllisiä, toinen pää pelkää panttipataljoonan maineen tahrautuvan asioiden kaivelusta. Minä omaisena tarkastelen vapaaehtoisjoukkoa jotenkin siltä väliltä.

 

SS -joukkojen ja natsien aiheuttamat kauheudet paljastuivat sodan jälkeen.

Ei niin, etteikö natsi-ideologiaa olisi tunnettu Suomessa alusta alkaen, mutta se totuus, joka kaatui eteen keskitysleireiltä sodan loppuessa oli jotain muuta kuin kiiltävät arjalaiset nahkasaappaat. Tai Runebergin kuvaukset Suomen sodan sankareista, joiden jälkiä ihaillen viitasaarelainen leipurinpoika Ossian Leisimo (ent. Ossian Olof Lindbom, 27.3. 25 Lemland) värväytyi 16-vuotiaana SS-vapaaehtoiseksi. Ossian oli myös runonkuljettaja, lehtori ja taata, isäni.

Ossian palveli Wiking -divisioonan 3. komppaniassa mutta haavoittui Ukrainassa jo helmikuussa 1942 pari kuukautta rintamalle joutumisensa jälkeen. Hän ei ollut kokemassa ja näkemässä niitä tapahtumia, joita muut vapaaehtoiset kuvaavat Nuortevan vastineesta löytyvissä merkinnöissä.

Jotakin hän muistaa nähneensä mutta ei käsittänyt tapahtumia ennen sodan loppumista. Isä kotiutui pitkän sairaalajakson jälkeen keväällä 1943 eri reittiä kuin muut vapaaehtoiset.

Sairastelu jatkui vielä Suomessa. Isä ei siis todennäköisesti kyennyt syyllistymään sotarikoksiin.

 

Syyllisyys voi kuitenkin olla myös osallisuutta. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu tajuta kuuluneensa natsien valtavaan tuhoamiskoneistoon, sen pahimpaan osaan.

Isän kanssa samassa komppaniassa palvellut Niilo Lauttamus jäi kynä aseenaan taistelemaan vieraan kypärän alle loppuelämäkseen.

– Olisiko sittenkin ollut parempi kuolla? Näin kyseli Antti -setä kirjeessä isälle sodan jälkeen. Kaikki oli pikkuveljen kummisedällä päällisin puolin hyvin, mutta jaksaminen tuotti vaikeuksia.

Isää pitivät pystyssä kirjallisuus, opiskelu ja perhe. Elämän loppuun saakka häntä seurasi vain runous, sillä avioero, fyysiset sairaudet ja mielen rakoilu ajoivat sairaseläkkeelle muutamaa vuotta ennen eläkeikää.

Oli pahoinvointia, mielisairaalajaksoja, hoitolaitoksia ja pari vuotta ennen kuolemaa rauhoittumista.

Meille lapsille jäi omat taakkamme, joista toivottavasti vain pieni osa on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle. Sota pyörii muistelematta mielessä.

 

Haluan ymmärtää niin isää kuin muitakin osapuolia, kaikkea ja kaikkia. Syyllisiä on turha etsiä, mutta SS-vapaaehtoisia ja Veljesapu-järjestöä saa ja pitää tutkia kuten muitakin ilmiöitä.

Syitä asioille löytyy, mutta aina pitää yrittää ymmärtää ihmisten toimintaa kulloisenkin aikakauden tilanteesta käsin. Jälkiviisastelua ei tarvita, tietoa kyllä.

Isä ja kohta kaikki muutkin vapaaehtoiset ovat sotansa sotineet. Sankaruus oli isän taistelusta kaukana. Minun taisteluni jatkuu toistaiseksi.

 

Liisa Räsänen (s. Leisimo), Turku / Viitasaari

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Lyhyet

Lyhyet

Tietoisuuden lisääminen kieli­mahdollisuuksista ei tapahdu hetkessä

Edullisempaa parkkitilaa kaasu- ja sähköautoille

Ratkaisut ovat jäsenmaiden käsissä

Lyhyet

Lyhyet

Kehitystyötä ei ole vara hukata

Oppimateriaalien hankintaan yhdenvertaisia ratkaisuja

Kivihiili kiellettiin jo

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.