Suomalaista neuvottelutaitoa etsimässä

Yliopisto-opettaja Miguel López kirjoitti (Ksml 18.7.) neuvottelukulttuurien törmäyksestä ja päätyi kehumaan suomalaista neuvottelukulttuuria. Hämäräksi jäi, jälleen kerran, mitä suomalainen neuvottelukulttuuri – jos sitä ylipäänsä on – sisältää.

Ensinnäkin neuvottelukultturissamme on saksalaisia piirteitä. Kun ruotsalaiset antavat idean kehittyä kahvikuppikeskusteluista ja työpaikan/yhdistyksen vuorovaikutustilanteista, me suomalaiset haluamme kokouksen, pykälän ja nuijan. Niiden avulla me lyömme päätöksen pöytään ja sitten ’pulinat pois’ kuten edesmennyt parlamentaarikko Johannes Virolainen totesi.

Ruotsalainen lähestymistapa olisi siten lähempänä vaikkapa kreikkalaista tai eteläeurooppalaista päätösdialogia. Niinpä yritysostoissa puolivitsinä todetaan, että suomalaisten on helpompi ostaa yritys kuin olla osakkaana. Yritysoston mukaan tulee nuijakulttuuri.

Toinen ongelma liittyy metsäiseen taustaamme. Asumme erillämme, jopa yksinämme. Tarvetta luoda inhimillistä kontaktia ei ole ollut kuten kansanperinteen lastu virrassa kertoo – yläjuoksulle lähdetään kirveen kanssa katsomaan, kuka siellä häiritsemään ja lähelle tuppaa.

Pitkäaikaisena opettajana välillä tuntuu, että yksinolemisena jurottaminen on peräti geeneissä. Sosiaalisuutta ja perhekeskeisyyttä, yhdessä tekemisen edellytyksiä tarvittaisiin. Small talk’ia ei sukupolviin ole tarvittu. Paitsi nyt, kun olemme osa edelleen yhtenevää Eurooppaa ja globaalia maailmaa.

Bruttokansantuotteemme syntyy jo nyt myyntitaidosta, keskustelusta ja dialogista. Matkustelu, ulkomailla opiskelu ja niihin liittyvät kontaktit ovat lisänneet suomalaisten käyttäytymiskykyjä kylläkin. Ulkomaille meneminen nuorten osalta on elintärkeää.

EU:hun liittymisemme yhteydessä muistamme tarinan EU-kokouksesta, joka hankalasti sattui sijoittumaan juhannuksen aattoon. Ruotsalaiset olivat pystyttäneet juhannussalon ja sen ympärillä iloinen vilinä alkoi.

Sivupöydässä istuivat suomalaiset neuvottelija(miehet) keskenään myrtyneinä kaljalasit nenän alla hiljaisina. Alexander Stubbin käytös on tänä päivänä jotain aivan muuta.

López puhuu sieluttomista maneereista. Ilmeisesti liika (amerikkalainen) hymyileminen kuuluu tähän kategoriaan.

Hymyilemisessä tapahtuu jotain sosiaalista vuorovaikutusta rakentavaa. Tämän voi itse kukin testata sosiaalisessa tilanteessa. Se on vähän samaa kuin luterilaisen kirkkomme siunaus. Jos lähetät siunauksen, se tulee takaisin.

Hymy on samanlainen. Hymy, katsekontakti ja kädenpuristus, mitä eurooppalaisessa kontekstissa ei tarvitse problematisoida kuten globaalissa, luovat sosiaalisen tilan, jossa on rakentavaa vuorovaikutusta.

Olisi myös hienoa, mikäli suomalaiset poisoppisivat synkän toisessa henkilössä riippuvan tuijotuksen, joka täyttää häirinnän kriteerit ja jolla korvataan edelleen tervehtiminen jopa toisilleen tuttujen ihmisen kesken! Suljen kobratuijotuksesta pois uteliaan katseen, jolla todetaan; olen nähnyt tuon ihmisen kuvan tms. jossakin.

Lòpezin kuvaamaan luonnolliseen habitukseen kuuluvat luonnollisesti presidentti Tarja Halosen lippalakki, meidän kaikkien rakastamat ei-erityinen-merkki-lenkkikengät sekä kirpparilta hankittu muutamaa numeroa liian suuri lenkkiasu kuin itsellänikin on. Eikä kesämökkikulttuuristakaan tarvitse luopua: vuotuinen itsekseen jurottamisen annos tulee siten nautittua.

Olennaista on joka tapauksessa se, että neuvottelija tärkeässä postissaan tietää mitä hakee. Globaalin tason vuorovaikutuskoulua kielenoppimisineen sen sijaan meidän pitää tiukasti jatkaa.

Arja Sahlberg

YTT, politiikan tutkimuksen opettaja

Alkio-opisto

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.