Tuulella en keinuttaisi venettä

Ensimmäisellä evakkoretkellä talvisodan jälkeen saavuimme Muuruveden, Pyhäjoen ja Kärkölän kautta Viitasaarelle sattumoisin juuri samana päivänä, kun liikekannallepanomääräykset jatkosodan alkamisen johdosta jaettiin armeijaan kutsutuille.

Muutosta johtuen ja papereita odottaessa isäni lähtö hänen neljänteen sotaansa viivästyi muutamia päiviä. Hän, jo ikämies, oli osallistunut vapaussotaamme, sen jälkeen ollut mukana Karjalan retkellä tekemässä ”hukkareissua” Susitaipaleen joukoissa, sekä ehtinyt talvisodan kahdeksan viimeisen päivän taisteluun Karjalan kannaksella.

Kun nyt kuitenkin oli jälleen lähdettävä mukaan, päätimme saattaa isän lanaveneellä soutaen Viitasaaren Kymönkoskelta kirkonkylään, josta oli tiedossa samana päivän lähtevä kuljetus joukko-osastoon. Suunnittelimme että yritämme saada veneen Yläkeitele-laivan hinaukseen paluumatkaamme varten. Laiva ei kuitenkaan voinut ottaa venettä hinattavakseen.

Navakka etelätuuli oli voimistunut. Kapteeni arveli että vene hinauksessa täyttyisi vedellä ja saattaisi tuhoutua. Niinpä päätimme että äitini palaa laivassa Kymönkoskelle ja minä soudan veneen. Ajattelimme että ehkäpä tuulikin hieman tyyntyisi illan kuluessa.

Tyyntymistä ei kuitenkaan tapahtunut. Matkan varrella on pari kilometriä sellaista etelän suuntaan rannatonta taivalta ja sieltä se navakka tuuli tuntui tulevan. Arvelutti lähteä jatkamaan matkaa, joten päätin yöpyä erään pienehkön luodon suojaisemmalle puolelle. Ilma oli kesäisen lämmin, eikä onneksi ollut tietoakaan sateen tulemisesta.

Auringon noustua päätin lähteä jatkamaan matkaani. En ole kovin kokenut vesillä kulkija, vaikka olinhan satunnaisesti Laatokallakin soudellut. Arvelin parhaimmaksi pyrkiä ensin hieman vinosti vastatuuleen ja sieltä sitten takalaitaisesti yli aukeimman selän. Toiset sanovat että joka seitsemäs aalto on muita suurempi, toiset taas että joka yhdeksäs.

Miten lienee, mutta vastatuuleen ponnistaessani yritin aina suurimpien aaltojen tullessa kääntää veneen keulan kohti aaltoa. Kun olin päässyt mielestäni kyllin pitkälle käänsin myötälaitaiseen ja pidin edelleen tavoitteena ottaa suurimmat aallot vastaan suoraan perän suunnasta. Ei siinä soudussa vilu tullut, mutta pääsinpä kuitenkin vihdoin väljimmältä selältä saarien suojaan ja lopulta perille.

Tuli sitä jälkeenpäin monesti mietittyä, miten hauskaa on uimahousuissa hellepäivänä turvallisella kotilahdella keikutella venettä, sukeltaa välillä uimaan ja kiivetä perän yli takaisin veneeseen. Myrskyisellä säällä en ikinä ryhtyisi venettä keikuttamaan vaan silmä tarkkana ja kieli keskellä suuta seuraisin aaltojen suuntaa ja suuruutta.

En tiedä toiminko asiantuntijain mielestä oikein elämäni suurimman aallokon soudussa, mutta perille pääsin. Oikein tai väärin. Toivon kuitenkin että kesän 1941 soutumatkastani olisi jotakin hyötyä nykypäivien soutajille ja huopaajille.

Yrjö Jaatinen

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Mielipidekirjoitus

Masennuseläkkeet ovat kestämättömällä tasolla

Psyyken lääkintä on viimeinen keino

Lyhyet

LyhyetKesätapahtumat kiertoon, rallit Seinäjoelle, tangomarkkinat tänne.Ja Ailamarista kuningatarEn ole koskaan syönyt pizzaa tahi hampurilaista, en ole somessa, mutta pärjäilen. Sh, kun olen vältän näitä.

Kaupunki ei välitä melusaasteesta

Lyhyet

Avoin kirjeeni kansanedustajille

Kansallisarkisto, sotiemme historian tutkimus ja SS-olettamukset

Lyhyet

Lyhyet

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.