Keskiajallakin peseydyttiin vedellä ja saippualla

Susanna Niiranen

Keskisuomalainen uutisoi 12.2. näyttävästi Tarja Tuulikki Laaksosen uutuuskirjan Kuka keksi haarukan? Arkiesineiden ihmeellinen historia (Minerva Kustannus 2017).

Kirjan idea arkiesineiden historiasta on kiehtova, mutta monet jutussa esiintyneet väitteet pönkittävät turhaan vääriä mielikuvia menneisyyden ihmisten takapajuisuudesta.

On esimerkiksi itsestään selvää, ettei menneisyydessäkään kukaan halunnut ehdoin tahdoin elää liassa tai likaisena, vaikka ihmiset eivät peseytyneet yhtä usein ja perusteellisesti kuin nykyään.

Joillakin uskonnollisilla ääriryhmillä, kuten askeetikoilla, peseytymättömyys saattoi toki olla ihanne, mutta sitä ei pidä yleistää kaikkiin keskiajan ihmisiin. Päinvastoin, likaista ihmistä pidettiin yleensä vastenmielisenä ja esimerkiksi käsien pesua suositeltiin ruokailun yhteydessä.

Likaisuuden suhde tauteihin ymmärrettiin, vaikka hygienian taso ei nykymittapuulla ollutkaan korkea.

Jutussa kerrotaan, että virtsaa ja hiekkaa käytettiin ”puhdistautumisessa” ja että saippua syrjäytti nämä keinot vasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

On totta, että ureaa käytettiin pesuloissa puhdistusaineena antiikissa ja keskiajalla, ja että hiekalla ja vedellä pestiin lattioita vielä paljon myöhemminkin, mutta vaatimattomissakin talouksissa peseytymiseen valmistettiin saippuaa muun muassa eläinten rasvasta, luista ja tuhkasta. Kaupungistuneessa keskiajan Euroopassa hienostuneempaa saippuaa saattoi ostaa vaikkapa apteekista.

Valistusajan lääkärit vaikuttivat kylpyläkulttuurin uuteen nousuun roomalaisaikojen jälkeen. Vesihoitoja suosittiin sisäisesti ja ulkoisesti.

Esimerkiksi 1800-luvun opaskirjallisuus on täynnä ohjeita hyvän hygienian ylläpitoon – puhtaus, siis myös kylpeminen, edisti terveyttä ja suojasi sairauksilta. Lukijoita jopa opastettiin valmistamaan itse terveellisenä pidettyä merivettä. Suomessa sauna on kuulunut osana kylpykulttuuriin ja 1800-luvulla kylpylät kukoistivat myös täällä.

Toinen asia on, että kaikilla ei ollut mahdollisuutta peseytyä veden riittävyyden, kylpypaikkojen, sopivien luonnonvesien puuttumisen tai muiden syiden vuoksi.

Hygieniasta huolehtiminen ei ole nykyäänkään kaikille maapallon asukkaille pelkästään valintakysymys, vaan muun muassa varallisuudesta ja asuinpaikasta riippuva seikka.

Hämmennystä aiheutti myös jutun otsikossa esitetty väite, jonka mukaan paljaita pöydänjalkoja olisi pidetty siveettöminä. Historiantutkimuksessa on osoitettu jo vuosikymmenten ajan, että kysymyksessä on pelkkä populaarikulttuurin ylläpitämä sitkeä uskomus.

Pöytäliinoja kyllä käytettiin, mutta niillä osoitettiin kotien vaurautta tai käsityötaitoja. Liina saattoi siis suojata pöydän pintaa, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä asukkaiden tai pöydänjalkojen siveellisyyden kanssa.

Itse asiassa eräässä 1800-luvun aikakauslehdessä todettiin, että jos paljaat pöydänjalat olivat jonkun mielestä siveettömiä, silloin kiikkuminen puutarhassakin oli, koska perunoilla oli silmät.

Kulkutautien riehuessa seisovaa vettä pidettiin syystäkin epäilyttävänä. Muutoin vettä ei menneisyydessä kavahdettu, kuten ei myöskään pöydänjalkoja.

Susanna Niiranen

FT, dosentti

Anna Niiranen

FM, väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu