Halutaanko hyvinvointi- suunnitelmaa toteuttaa?

Päivi Varakas

Jyväskylän kaupungin hyvinvointisuunnitelmassa on painopistealueita sekä kaikkia kaupunkilaisia koskevia tavoitteita ja toimenpiteitä mm. yksinäisyyden vähentäminen, eriarvoistumisen loiventaminen, palvelujen saatavuus ja saavutettavuus, osallisuus, yhdenvertaisuus...

Vaikka hyvinvointisuunnitelmassa on erikseen erityisryhmiin kohdistuvia tavoitteita, tulee nämä ryhmät huomioida kaikissa muissakin tavoitteissa. Suomi on myös ratifioinut YK:n vammaissopimuksen, YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista (CRPD, Vammaisyleissopimus) on 2000-luvun ensimmäinen kattava ihmisoikeussopimus.

Mitä näiden asioiden toteutumisen eteen oikeasti tehdään?

Meillä on vaikeavammaisia ihmisiä, jotka haluavat harrastaa ja osallistua. Osallistuminen on tehty osittain mahdottomaksi sen vuoksi, että vammaiselle ei myönnetä välttämättömiä taksimatkoja, että voisi harrastuksiin osallistua. Tai ei myönnetä tarpeeksi avustajatunteja, jotta osallistuminen olisi mahdollista. Tai ei myönnetä apua, että voisi edes omassa kodissaan osallistua rauhassa arjen askareisiin.

Tai vanhukselle on myönnetty taksimatkoja, mutta hän ei voi niitä käyttää, koska ei saa valita henkilötaksia invataksin sijaan. Invataksin etupenkille on vanhan ihmisen hankala nousta, henkilötaksia ei saa valita!

Olisiko ylivoimaista esimerkiksi tässä tilanteessa poistaa osallistumisen esteet? Mikä on tahtotila?

Sitten palveluiden saatavuudesta ja toimivuudesta. Esimerkiksi Kehitysvammapoliklinikan palvelut ovat kehitysvammalain mukaista erityispalvelua.

Jyväskylässä ohjataan kehitysvammaisia kuitenkin terveyskeskuslääkärille ja sanotaan, että Jyväskylässä ei ole kehitysvammalääkäriä. Ei siis ole omaa, vaan Jyväskylä on tehnyt päätöksen ostaa Vaalijalan kuntayhtymältä (Kinkomaa) kehitysvammapolin palvelut.

Jo eläkkeellä oleva omainen tuskaille melkein 40-vuotiaan lapsensa palveluista asumispalvelussa, kaupungin omassa yksikössä. Jatkuvasti on ongelmia vaikeavammaisella, jolla on kommunikoinnissa vaikeuksia. Siis vaikeus tulla ymmärretyksi, vaikka on jo asunut kuusi vuotta samassa yksikössä. Eläkkeellä oleva äiti on ollut kovilla vuosikausia toimiessaan tulkkina ja asioiden selvittäjänä lapsensa ja henkilökunnan ja vammaispalvelun välillä.

Eikö edes omassa kodissa pitäisi tulla kuulluksi ja ymmärretyksi?

Mielenkiintoista on ollut kuulla, että ulkopuolisetkin sosiaalialan toimijat ovat kiinnittäneet huomiota asioihin ja heillä on tunne, että sosiaalipalveluissa keskitytään mielellään siihen, millä toimilla tai mihin lakiin vedoten voisivat tehdä kielteisen päätöksen ja evätä haetun avun tai tuen. Eikö sosiaalityön tarkoitus ole juuri päinvastoin, tukea heikossa asemassa olevan henkilön selviytymistä arjessa?

Neuvonnan, ohjauksen ja tuen lakiin perustuva velvoite näyttää pääsääntöisesti olevan kuollut kirjain vammaispalvelun sosiaalityössä.

Hyvinvointisuunnitelma on hyvä asia, jos asioille aioitaan oikeasti jotain tehdä. Mutta jos se jää pelkäksi suunnitelmaksi, siitä ei ole mitään hyötyä. Miksi edes vaivautua?

Päivi Varakas

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu