Leo-Pekka Tähti, muut tähdet ja urheilun arvottaminen

Heikki Järvelin

Mikä on paras ja upein urheilumuoto? Vastauksia olisi varmasti satoja – sillä jokainenhan tälle paikalle oman harrastuslajinsa tunkisi. Ja niin toki onkin, että rakkaus ja intohimo, jotka jo lapsena ovat juurtuneet mieleen ja kehoon, ovat asioita, joita on hyvä syy sekä oikeus puolustaa.

Kokonaan toinen asia on, jos aletaan keskustella syväuloitteisesti eri lajien vaatimustasoista, pitkistä perinteistä, kasvatuksellista arvoista yms.

Poistetaan kaikki ylimääräinen rekvisiitta, valheelliset kulissit, stadionien valot ja äänet sekä ihmisten ylenpalttisen turha hehkutus ja jätetään jäljelle vain laji, suoritus ja ihminen. Lopputulos voi yllättää!

Esimerkiksi formuloista nämä mainitut elementit hävittäen tulee suorastaan hämmentävän lattea urheilumuoto. Voikin kysyä, mikä on tämän autourheilun kuninkuusluokan urheilullinen ydin.

En kiistä sitä, että FI:ssä pärjätäkseen täytyy olla kokonaisvaltaisesti melko poikkeuksellinen yksilö. Mutta ristiriitaiseksi tämän ”suomalaislajin” tekee yksinkertaisesti se, miten minimaalisen vähän varsinkin nykyautoilla voi itse kuski vaikuttaa siihen, onko hän kilpailutilanteessa kuningas vai luuseri.

Formulat on niin paljon tiimityötä ja insinöörien sekä moottorivalmistajien keskinäistä kilvoittelua, että itse pääosanesittäjät ovat jäämässä lähes sivustaseuraajiksi. Sääli, sillä heidän kilpailullinen tasonsa on ehkä kovempaa kuin koskaan.

Katsokaapa vaikka Fernando Alonsoa ja ehkä koko bisneksen parhaan pilotin nykyisiä ajosaavutuksia? Siellä tämä supertähti köröttelee McLarenillaan muiden tukkeena, koska tehot autossa eivät yksinkertaisesti riitä.

Tilannetta voisi verrata keihäänheittoon. Jos toisella 90 metrin heittäjistä on painavakärkinen puukeihäs ja toinen saa kevyempikärkisen hiilikuituvälineen, kaikki tietävät, kummalle soitetaan kansallislaulua.

Monia vielä ärsyttää ja aivan syystäkin, kun saarnataan formulapilottien ylivoimaisesta tunnettavuudesta, henkisestä kovuudesta, ylivertaisesta glamourista sekä tietenkin sitä, miten paljon Suomi-kuvaa meidänkin omat pojat ovat vieneet maailman eri kolkkiin: jo pelkästään Ferrarille pitäisi pystyttää patsas Senaatintorille ja julistaa formulat kansallisurheiluksi.

Ja tietenkin nämä virtuaalitodellisuuden ja modernien lajien lumoihin jääneet puolestapuhujat julistavat joka käänteessä, että se aika on vääjäämättä ohi siitä, kun mustikkasoppa tippui rinnuksille, hiki haisi ja havujaperkele-käskyt kaikuivat suorituspaikoilla.

Nyt on aika, jolloin kaikkien urheilijoitten pitää olla ajan hermoilla eli rennompia, hymyileviä, ulospäisuuntautuneita ja älykkäämpiä (ei viisaampia). Ja markkina-arvon pitää olla kohdillaan, jos ei muuten niin leikellyn ulkonäön, politikoinnin, dopingin tai suoranaisen valehtelun ansiosta.

Kaikki kunnia Kimille ja Valtterille, mutta eikö juuri sellaisen lajin, jossa fyysinen sekä psyykkinen vaatimustaso on korkeinta mahdollista luokkaa, pitäisi olla arvostetumpi kuin formuloiden kaltaisen marginaalilajin? Eivätkö kriteereinä esimerkiksi kurinalainen ruokavalio, askeettinen elämä, kaiken likoon laittava pitkäjännitteinen harjoittelu, jossa ei ole tilaa haihatteluille eikä suoritusta heikentäville kompromisseille ja jossa välineet eivät ratkaise lopputuloksesta kuin murto-osan ole lähellä absoluuttista ihannetta?

Itse kunnioitan suuresti viisinkertaista olympiavoittajaa Leo-Pekka Tähteä.

Heikki Järvelin

Toivakka

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu