Keski-Suomen sairaanhoitopiiri järjesti 6.6. koulutustilaisuuden aiheena kipu ja sen lääkkeetön hoito. Olin siellä edustamassa kipukroonikoita. Jäi hieman halju olo.
Nyt siis ylistetään lääkkeetöntä hoitoa kroonisessa kivussa, se on vahvasti linjauksena myös Käypä Hoito -suosituksissa.
Ne menetelmät ovat taatusti hyviä lisähoitoja ja joillekin ne voivat toimia ainoana hoitona. Mutta: monet kipukroonikot eivät kerta kaikkiaan pärjää ilman lääkitystä (enkä nyt puhu ”buranasta”). Toimintakyky voi olla juuri näiden lääkkeiden varassa.
Eikö hoidon tavoitteena kuitenkin ole tukea ihmisen jäljellä olevaa toimintakykyä? Minua pelottaa tulevaisuus; mikä se on, tuskainen makaaminen sohvalla kaukosäätimen jatkeena? Liikuntakyvyttömyys?
Kipu ei jalosta, ei kirkasta kruunua. Se on kärsimystä, vaikka jotkut viisaat koettavat työntää lähes koko kivun kokemuksen pelkästään potilaan psyykeen.
He eivät ole kokeneet kipua, eivät niin kuin kroonikot. Heidän on helppoa psykologisoida koko ilmiö. Kipu on toki korvien välissä, sillä aivot ovat keskushermoston pää, pääasiassa.
Olin itse aluksi erittäin lääkevastainen ihminen, en halunnut mitään kipulääkitystä. Mutta kun en enää kipujeni takia päässyt ylös edes vessanpöntöltä ja käveleminen pisti itkemään, oli pakko taipua.
Vaikka olen liikkunut ja koettanut hoitaa kroppaani, kivut etenevät. Lääkkeet eivät sitä pysäytä, se on fysiologinen prosessi, mutta lääkkeet auttavat sietämään sitä ja elämään mahdollisimman normaalia elämää.
Lääkkeet ovat toistaiseksi taanneet sen, että voin liikkua, hoitaa kuntoani ja näin omalta osaltani pitkittää kehoni toimintakykyisyyttä, hidastaa rappeutumista sekä harrastaa lääkkeetöntä itseni hoitamista lääkkeiden ohella.
Ainakaan minun kipuni eivät tottele musiikkia, meditaatiota tai rentoutusharjoituksia. Positiivinen ajattelukaan ei paranna minua, vaikka koetan olla ajattelematta kipujani aina kun ne sallivat sen.
En völly kivuissani, ne ovat osa elämää. Niitä ei voi hyväksyä (se on alistumisen toinen nimi), mutta niihin voi koettaa sopeutua ja sopeuttaa elämäänsä.
Itseni tapaan moni muukin kipukroonikko on kokeillut lähes kaikkea saatavillaan olevaa lääkkeetöntä hoitoa. Useimmiten ne eivät toimi. Jotkut ”oljenkorret” ovat kantaneet hieman, mutta nekin vain oheishoitoina.
Pelkään, mitä meille kroonikoille tapahtuu. Itseni ja kaikkien kaltaisteni puolesta.
Tehdäänkö meistä kaikista päihdehoitajan asiakkaita? Jätetäänkö meidät heitteille jumppaohjeiden kera?
En suinkaan vastusta fysioterapiaa, se on usein erittäin tärkeä lisä hoidossa vahvistamassa heikentynyttä kehoa, mutta järkyttävän kipeänä sitä on mahdotonta tehdä. Oma hoitoni kipupoliklinikalla on sujunut hyvin tähän asti, entä jatkossa?
Omalääkärini terveyskeskuksessa tietää ja tuntee minut, luottaa minuun. Mutta omalääkärijärjestelmän rippeitä puretaan ripeästi. Mitä sitten, kun joka kerta onkin eri lääkäri? Reseptin uusija ei tunne tarinaa.
Ja näinä kireinä aikoina kysymys kuuluu: onko kroonikoiden lääkkeetön hoito kustannustehokasta? Kannattaako se? Puretaanko ihmisiltä lääkitys pois vedoten lääkkeettömiin hoitoihin ja terapioihin, joihin ei itse asiassa ole edes varaa?
Usein kipukroonikon elämän syrjässä kiinni pysyminen vaatii lääkitystä, oikein käytettynä. Amerikkalaisperäinen opiaattikammo on rantautunut Suomeen ja alkaa kantaa hedelmää. Kiitos väärinkäyttäjien.
Asioita pitäisi kuitenkin ajatella siltä kantilta, että on olemassa väärinkäyttäjiä ja oikeinkäyttäjiä.
Miksi kipukroonikoita pitäisi rangaista pahasta, jonka narkomaanit tekevät? Emme me ole syyllisiä heidän valintoihinsa. Me emme ole niitä tehneet.
Me emme syö lääkkeitä huviksemme, emme saa niistä euforiaa. Se, mikä väärinkäyttäjillä menee euforisen tunteen saavuttamiseen, menee meillä kivun laannuttamiseen. Onhan se eräänlaista hyvänolontunnetta sekin, mutta ei verrannollista.
Olisin mieluummin terve, olisi paljon mieluisampaa, jos 15 vuotta sitten ei olisi tapahtunut kolaria, joka rikkoi minut. Pitäisin mieluiten pääni kristallinkirkkaana, olisin kivuton ja käyttäisin kroppaani paljon monipuolisemmin. Kävisin töissä, harrastaisin asioita, jotka ovat lähellä sydäntäni.
Nyt ne aiheuttavat kipua, enkä voi harrastaa niitä täysipainoisesti. Lääkkeitä on pakko syödä, jotta pystyy elämään. Näin se vain on. Muuten eläminen latistuu olemisen tasolle, tuskallisen olemisen. Kuka sellaista haluaa?
Kirsi Marjaana Räsänen
kipukroonikko
Jyväskylä