Yksinäisen miehen junassa lähes tuppisuukin oli lopulta ymmärtäjä

Anja Laurinen

1970-luvun alkupuoli. Kiiruhdin Jyväskylän aseman lippuluukulle ja ostin lipun Haapamäelle menevään lättähattuun.

Asemalaiturilla ei ollut paljon lähtijöitä. Hyvä. Saisin istua rauhassa. Kääntelin ajatuksissani taskussani olevaa pientä, ruskeaa, jäykkää lippua. Puolisentoista tuntia ja olisin kotona.

Kolmevaunuinen, sininen lättähattu saapui laiturille. Valitsin keskimmäisen vaunun nurkasta ikkunapaikan. Muutama ihminen asettautui tasaisesti eri puolille vaunua.

Ulkona alkoi olla pimeää. Erotin kasvoni ikkunasta. Olin lähtenyt luennoille aikaisin aamulla. Viimeinen luento oli alkanut neljältä.

Pitkä päivä takana, näin sen kasvoiltani. Huokaisin ja suljin silmäni.

Juna jurrasi liikkeelle. Aistin jonkun läheltäni ja avasin silmäni. Vastapäätäni istuutui rennosti sotilas. Kokonaisia penkkirivejä oli vapaana!

Ummistin silmäni uudelleen.

”Mihinää oot menossa?”

Raotin silmiäni ja katsoin puhujaan.

”Haapamäelle. Sinä varmaankin Keuruulle. Jäät Kalettoman pysäkillä pois, eikö niin?”

”Niinku arvasit vaatteista. Joo, armeijaan.”

”Onko vielä paljon jäljellä?”, kysyin.

”Toivottavasti. Minä haluan olla siellä mahollisimman kauan. Ei tartte mennä töihin.”

”Matkalippuja kaipaisin, kiitoos”, konduktööri huusi ovelta.

Kaivoin omani, johon mies teki reiän. Harmaapukuinen antoi litteransa.

Kintauden pysäkki.

”Ei kai siellä määräänsä enempää”, yritin.

Hän innostui.

”Minä ossaan keplotella niin, että pääsen välillä sairaalaan tai vankilaan. Sillä konstin armeijassa olo pitenee. Molemmissa on ihan siedettävä ruoka. Kerran viiltelin vähän yhtä kaveria.”

Petäjävesi.

”Kun teloo itteesä sopivasti tai tekkee jonkin rikoksen ja on hyvä solkkaamaan tarinaa, onnistuu.”

Sydämeni alkoi takoa uutta rytmiä. Aloin etsiä silmilläni apua. Puolityhjässä junanpätkässä ei vaunun vaihto auttaisi.

Kaveri kaivoi rintataskustaan littanan Armiro-askin ja tunnusteli, oliko tupakkaa jäljellä. Toisesta taskusta löytyi tulitikut. Hän puhalsi savut kattoon.

”Miksi et halua töihin mennä?”, uskalsin.

”Helevetti, tehkööt muut. Siihen lankaan en mene, että jossakin puurantteella ikäni oisin. Kun armeijassa tekkee niinku käsketään, on heleppo olla. On suihkut ja pelit ja saa syyväkseen. Lämmin yösija ja torstaisin pannukakkua. Justiisa minulle sopiva paikka.”

Asunnan pysäkki.

En halunnut kysyä, oliko hänellä tulevaisuuden suunnitelmia. En myöskään kaivannut lisäselvitystä hänen tekemistään rikoksista. En halunnut tietää.

Nuorimies oli tumpannut tupakkansa. Hän katsoi ikkunasta heijastuvaa kuvaansa.

”Tullaankin seuraavaks Kalettomalle. Lähen valumaan ovelle. Oli mukava tavata ihminen, joka ymmärtää. Terveisiä Haapamäelle!”

”Kiitos. Kaikkea hyvää sinulle!”

Keuruu...

Haapamäki.

En ymmärtänyt.

Anja Laurinen

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu