Ainakin meidän koiramme häpesi vahinkoaan

Kari Saarinen

Evoluutiobiologi Helena Telkänrannan ajatuksia lainaten Eläinten jäljillä -jutussa pohdittiin, pystyvätkö esimerkiksi koirat tuntemaan häpeää tai syyllisyyttä (Ksml 28.9.).

Meillä oli 1980-luvun alussa hankittu karjalankarhukoira, joka muutti mukanamme pienestä omakotitalostamme kolmannen kerroksen kerrostaloasuntoon. Siellä ei voinut pitää koiraa samalla tavalla ulkona päivisin kuin aikaisemmin.

Koira joutui siis olemaan päivät sisällä, kun vaimoni ja minä olimme töissä. Joka päivä, kun tulimme töistä, koiramme ilmeisesti kuuli automme äänen sekä äänemme porraskäytävässä ja odotti meitä oven takana koko takapää ilosta heiluen.

Yhtenä päivänä koira ei ollutkaan oven takana vastassa. Huutelimme koiraa nimeltä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Arvelimme tietenkin heti, että koiralle olisi sattunut jotain.

Veimme kauppatavaramme keittiöön ja menimme olohuoneeseen. Koiraa ei näkynyt sielläkään, mutta tv-tason alahyllyllä ollut n. 30 cm korkea lahjaksi saatu porsliinijoutsen oli keskellä lattiaa kaula poikki. Se ei ollut mikään uusi koriste-esine, eikä koira koskaan ollut yrittänytkään leikkiä sillä.

Jatkoimme siitä makuuhuoneeseen. Sängyn takana kauimmaisessa nurkassa koira istui pää alaspäin ja vilkuili meitä samalla hieman muristen.

Käskin koiraa mukaamme joutsenen luo. Koskaan aikaisemmin ei ollut niin vaikeaa saada koiraa lähtemään mukaan. Lopulta se käveli hiljalleen olohuoneeseen, jossa osoitin joutsenen kappaleita. Koira lähti pälyillen takaisin makuuhuoneeseen.

Se oli ainoa kerta, kun koiramme aiheutti jotain vahinkoa kotonamme. Ainoa syy, joka sai sen vastaanoton sijasta ”piiloutumaan” sängyn taakse oli sen syyllisyyden ja häpeän tunne. Se tiesi rikkoneensa kyseisen esineen ja tiesi tehneensä väärin. Ketään muita ei tuolloin ollut koiran lisäksi asunnossamme. Fyysisiä rangaistuksia emme käyttäneet koiraamme.

Kari Saarinen

Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu