Elämän jälkiruoka

Marja-Liisa Silvasti

Olen joutunut seuraamaan kahden perheen kaltoinkohdeltuja lapsia. Toisesta tapauksesta on yli 30 vuotta. Lähellä asuvat pojat tulivat muka leikkimään pienien poikieni kanssa juuri iltapäivällä ruoka-aikaan. Tottakai tarjosin heillekin ruokaa, mutta ihmetyksekseni he aterian lopuksi nuolivat lautasensa. Ilmoitimme mieheni kanssa sosiaaliviranomaisille, jotka kävivät tarkastamassa poikien kotona, että jääkaapissa oli ruokaa.

Poikien isä oli kieltänyt poikia kertomaan nälästä kenellekään ja uhannut poikia lastenkotiin joutumisella. Perheen isällä oli paha alkoholiongelma. Heidän myöhemmistä vaiheistaan en ole kuullut.

Toinen tapaus oli vajaat kymmenen sitten. Kysessä oli sijoitettu n. 8-vuotias poika, jonka vanhemmat olivat eronneet, eikä äiti pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Poika oli jatkuvassa sokerihumalassa, koska hän ei ollut tottunut normaaliin kotiruokaan. Myös totuuden ja valheen raja oli häilyvä.

Usein poika myöhästyi koulubussista, ja hänet piti viedä henkilöautolla kouluun. Kerran sijaisäiti pani hänet menemään potkulaudalla kouluun, jonne on kuutisen kilometriä. Siihen myöhästelyt loppuivat. Nykyään poika asuu isänsä luona, ja on ymmärtääkseni aivan ok.

Minulla on muutamia ystävättäriä, joilla ei ole omia lapsenlapsia. He toimivat ns. varamummoina, mikä on mielestäni todella arvokasta työtä.

Nykyäänhän isovanhemmat saattavat asua kaukana lastenlapsista, toisin kuin ennen vanhaan maatalousyhteisössä.

On sanonta, että lastenlapset ovat elämän jälkiruoka. Olen ennen vähän naureskellut hössötteleville isovanhemmille, mutta enpä enää naureksi, kun minulla on 2,5-vuotias pojantytär. Minuun teki suuren vaikutuksen Suomen Kuvalehdessä 23.3. oleva artkkeli, jossa kerrottiin Helsingin yliopiston neurobiologian professorista Kai Kailasta.

Minua ilahdutti Kailan toteamus parhaiden ystäviensä seurasta. He ovat lapsenlapset Wlliam, 7, ja Sofia, 3. ”En mitenkään jaksaisi viettää aikaa vain oman ikäisteni kanssa. Ja erityisesti lasten kongnitiiviset kyvyt ja kehityksen nopeus ovat uskomattomalla tasolla.” Voin yhtyä niihin ajatuksiin, kun pääsen seuraamaan pojantyttöni kehitystä.

Lapsi tekee mielestäni koko ajan aivan huimia innovaatioita. Kerran lauloimme kehtolaulua ja lapsi tuuditti nukkea. Perheessä on kaksi koiraa: Jenkki ja Otto. Lapsi väsyi tuudittamiseen ja vei nuken Jenkki-koiran viereen ja sanoi: ”Annetaan Jenkin hoitaa nukkea.” Toinen hauska personointi tapahtuu Otto-koiran kohdalla. Lapsi pukee mummon ruusuhuivin päähänsä ja sanoo: ”Mennään näyttämään Otolle! Mitähän Otto sanoo?”

Jutussa Kaila toteaa, että lapset jäävät yhteiskunnassa katveeseen.

”Aluksi puhuttiin Guggenheimista, josta tulikin maailmanpyörä. Sitten puhutaan lastensairaalasta jotakuikin samassa budjettikehyksessä. Siihen kerätään avustuksia yksityisiltä ihmisiltä. Mistä asti täällä on kerätty avustuksia sairaalaan?” Kailan niin kuin minunkin mielestä tämä on törkeää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu