Kiroilun kyllästämä kulttuurimme

Olavi Tuukkanen

Meitä sitten ottaa niin päähän tuo jatkuva kiroileminen julkisilla paikoilla, junassa, linja-autossa, kaupungilla, myymälöissä. Ja erikoisesti naisen erään vartalonosan mainitseminen.

Tuo sana on meidän ikäisillemme iloinen asia, se tuo mieleemme nuoruuden riemut – mutta erikoisesti nuorempi sukupolvi näkee siinä jotain muuta.

Täytyisi muistaa arabialaista sananlaskua, ettei tuhatkaan kirousta paitaa revi. Tai kuten Byron sanoi: ”Hän ei tiennyt mitä sanoa, niin hän kirosi.”

Jotenkin kiroilevat kai ajattelevat, että kiroillaan niin kauan kuin voidaan, sillä taivaassa se ei ole mahdollista.

Nykyään kiroilu on aika yleistä televisiossa, näytelmissä ja kirjallisuudessa. Haanpää, tuo erinomainen kansankuvaaja käytti aina niin sanottuja halaistuja sanoja, eli h-tin h-tti, p-le, v-ttu tai p-lu.

Eräs äiti kertoi, että hän luetteli lapsilleen sanat, joita ei saa käyttää, koska ne ovat ns. rumia sanoja. Hetken kuluttua poika kysyi: ”Äiti, onkos pillikin ruma sana?”

Voisimmeko me kirosanojen vastustajat katsoa pitkään kirosanojen käyttäjiä? Ehkä se jotain vaikuttaisi.

On syytä muistaa vanha sanonta: ”Voima se on joka rytäjää, sanoi suutari kun silakalta niskat katkaisi.”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu