Petämmekö sotiemme veteraanit?

"Emmää syyllist kaippa, Lahtist ja konekiväärii mää kaippasi." Näin sanoi Urho Hietanen Tuntemattomassa sotilaassa. Hietanen halusi säilyttää joukkonsa toimintakyvyn isänmaamme puolustamisessa. Hän kaipasi hyvää miestä ja toimivaa asetta.

Olemme nähneet sotiemme veteraanien vielä joutuneen taisteluun oikeuksiensa puolesta. Ryhdikkäänä joukkona nämä 90-vuotiaat isänmaamme pelastajat marssivat eduskuntatalolle puolustamaan oikeuksiaan.

Nuoremman sukupolven edustajana tunnen syvää myötähäpeää valtiovallan päättäjien puolesta. Eikö tätä kunniakansalaisten alati harvenevaa joukkoa osata hoitaa asiaan kuuluvasti? Joka sunnuntai saamme lukea tämän viimeisen taistelun tappioluvut maakuntalehden palstoilta.

70 vuotta sitten nämä miehet tuskin miettivät tulevia kuntoutusrahoja. Raatteen, Summan, Ihantalan ja muiden raskaiden taistelukenttien taistelijoilla oli päällimmäisenä ajatuksena vilu, nälkä ja koko ajan läsnä oleva kuolemanpelko. Ei siinä ajateltu kuntoutusta vaan hengissä selviytymistä.

Sodan jälkeen iskivät sodan traumat ja kymmeniä vuosia kestäneet henkiset taistelut, joihin apua ei ollut tarjolla. Eikä sitä edes osattu pyytää. Mentiin töihin tukkimetsiin, tehtaisiin ja maatiloille. Se siitä henkisestä kuntoutuksesta.

Kun yhteiskunta lopulta kehittyi hyvinvointiyhteiskunnaksi, unohtaa se ymmärtämättömyyttään itsenäisyytemme takuumiehet ja naiset. Koitetaan nyt hoitaa tämä taistelu kunnialla, me jälkipolvet.

PERTTU HIETANEN Jyväskylä, Korpilahti

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu