Minun talvisotani

Silloinkin olin matkalla linja-autolla. Olin aloittanut koulun Munkkiniemessä. Saimme vapaata Aleksis Kiven päivän johdosta ja opettaja sanoi lähtiessämme, ettei koulu jatkuisi enää loman jälkeen, mutta asia pitäisi käydä tarkistamassa ilmoituksesta koulun puhelinpylväästä.

Äitini halusi käydä vanhojen tätiensä luona Myrskylässä lomani aikana ja niin istuimme linja-autoon. Matkasta en muista muuta kuin Porvoon vanhat talot, joita äitini kehoitti katsomaan ja sitten paluumatkallani armeijan kuorma-autot lavalla istuvine miehineen... Puheensorinan lakkaaminen, painostava hiljaisuus, ahdistava hiljaisuus ja pelon hiipiminen sydämeen, mistä se ei ole löytänyt tietä pois.

Koulu ei alkanut. Aikuiset puhuivat hiljaa mutta hätääntyneesti, ei minulle lapselle. Vaaran tuntu vain leijui jossain yllä.

Ilmahälytysharjoitusta seurasimme sukulaisten luona Töölössä ikkunasta. Valot oli sammutettu,valonheittäjät risteilivät taivaalla, ilmahälytys ujelsi ja alhaalla kadulla valvojia kulki sähkölampulla silloin tällöin valaisten ja tarkistaen, että pimennys toimi.

Silloin kai päätettiin, että lähden pikkuserkkujeni ja heidän äitiensä kanssa maalle Keski-Suomeen isoäitini luo Rutalahteen. Matkasta muistan savuavat rauniot, jonot Helsingin Rautatieasemalle ja tavaravaunun, jossa oli puilla lämpiävä pönttöuuni.

Pimeänä iltana pihavaloissa meitä majoittui vanhaan maalaistaloon itseni lisäksi neljä pikkuserkkuani, heidän äitinsä, mummitäti ja äitini ystävätär kahden lapsensa kanssa. Vaikka rakennuksia oli kolme, muutti isoäitini keittiöön hänellä hoidossa olleen pikkuveljeni kanssa.

Alkoi elämäni hauskin talvi, vaikka sota joskus heittikin varjonsa. En enää palannut Helsinkiin enkä Turkuun.

Bussissa maisemat vaihtuvat ja ohitseni liukuu mielessäni hajanaisia kuvia talvisotatalvesta. Joulusta muistuu vain se joulukinkku, jonka päällinen oli merkillinen pahalta maistuvine, mustine pilkkuineen.

Jossain vaiheessa tuli siirtolaisia ja lapsina siirsimme leikkeihimme näkemäämme. Pojat tietenkin sortivat meitä tyttöjä ja niinpä pari vuotta vanhempi Maija sai olla "hevosena" kelkan edessä ja minä "varsana" perässä, pojat kelkassa istuen, kuten oikeasti olimme nähneet.

Sota liittyi sisäleikkeihinkin. Leikimme linja-autolla matkustamista siten, että kuljettaja polki ompelukonetta (tikkaus oli pois) ja luki maantiekarttakirjasta paikkakuntien nimiä. Matkustajat istuivat takana tuoleilla, kirjat olivat käsilaukkuina ja matkatavaroina ja paperinpaloilla maksettiin rahastajalle.

Kesken matkan tuli ilmahälytys, matkustajat pommisuojaan sängyn alle, jossa säilytettiin omenalaatikoita - varmaan syy tiheästi toistuneisiin hälytyksiin. Joku hakkasi pullolla sängynlaitaan markeeraten pommitusta.

Eihän elämä pelkkää leikkiä ollut, sotakin sivusi, kun ikkunat piti olla peitettynä pimeällä myöskin navetassa ja tallissa, kun desantteja oli pudotettu Päijänteen jäälle Ristinselällä ja piti nukkua vaatteet päällä, tai kun virkamies tuli lainaamaan hevosta viedäkseen surusanomaa rintamalta.

Muistan, että olisi ollut aurinkoinen pakkaspäivä, kun kirmasimme lumisina sisään, mutta siellä kaikki itkivät ja joku sanoi sodan loppuneen. Olimme ymmällä, eikö tämän olisi pitänyt olla iloinen asia? Emme oikein tienneet mitä tehdä ja muistan menneeni Maijan kanssa navetan lämpöön. Lehmien kaulaa halaten itkimme ihmisten pahuutta.

Sotapakolaiset palasivat Helsinkiin. Kun muutaman päivän päästä vietin syntymäpäivääni (8v.) oli suurin osa kavereista poissa. Huoleton lapsuus oli takana ja vastuu astui elämääni.

AILA PAILIO Jyväskylä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu