Mitä jälki-istunnot opettavat?

Suomalaisen peruskoulun tavoite on aina ollut laadukas opetus, jonka toivotaan uppoavan jokaiseen suomalaiseen "evääksi" tulevaa elämää varten. Olen kuitenkin pannut merkille, että jälki-istunnot tuntuvat muodostavan merkittävän osan oppivelvollisuudesta. Tiedän itsekin peruskoulun käyneenä sen, että jälki-istunnoissa istuivat lähes joka viikko tietyt henkilöt, jotka eivät ottaneet koskaan tai mistään opikseen. Mietityttikin, ovatko jälki-istunnot motivoivia nuorten koulunkäynnin kannalta?

Olen sitä mieltä, että lapsi on lapsi koko ala-asteen ajan, jolloin hänellä ei ole vielä täydellistä harkintakykyä toimintansa suhteen, vaan hän on oma, eloisa itsensä, mikä taas saattaa kuulostaa aikuisen korvissa turhan häiritsevältä.

Ehkä asia onkin näin, mutta perinteinen jälki-istunto ei ole ainoa oikea ratkaisu varsinkaan silloin, kun kyseessä on vielä lapsi, jolle voi antaa vaikka kymmenen istuntoa tuloksetta, sillä "lapsi on terve kun se leikkii". Kuinka lapsia ja nuoria sitten tulisi opettaa tavoille, jos jälki-istunnoista ei löydy mitään oppimisen arvoista? Esimerkiksi kotitehtävien laiminlyönti voitaisiin korvata välituntiläksyinä: kun välitunnit vähenevät, menee oppi perille.

Joskus itselle herää sellainen tunne, että lapsista tehdään nyky-yhteiskunnassa turhan nuorina aikuisia. Tällainen vastuumäärä näkyy lapsen elämässä ja koulumaailman arjessa siten, että läksyjen tekoa vahditaan turhan tarkasti ja lapsilta odotetaan liian kypsiä suorituksia ikäänsä nähden. Ala-asteellani oli tapana merkitä rasti ruutuun, mikäli läksy oli jäänyt tekemättä.

Kolmen merkinnän jälkeen istuttiinkin jo "laiskassa" koulun jälkeen. Allekirjoitan väitteen, jonka mukaan tällainen "rastisysteemi" aiheuttaa turhaa stressiä lapselle, jonka ei sellaisia tuntemuksia tulisi edes kokea. Erehdyksetkin on lupa antaa joskus anteeksi. Vanha kunnon "nurkkaseisonta" kesken oppitunnin on paljon tehokkaampi, sillä se vaatii lapseltakin "pokkaa".

Yläasteen puolella joka ikinen viikko samat sankarit kuluttavat koulunpenkkiä varsinaisen kouluajan ulkopuolella. Tästä voi vuosien näytöillä jo todeta, että jälki-istunnoista ei ole mitään hyötyä, sillä sama kierre sen kuin jatkuu ja jatkuu. Parempi ratkaisu olisi kirjallinen selvitys, johon oppilas itse kirjoittaa, mitä hän teki, missä, milloin ja miksi.

Kirjoitelma tuotaisiin kouluun vanhempien allekirjoituksilla varustettuna ja se luettaisiin luokan edessä ääneen. Uskallan väittää, että tällainen työläs rangaistus kohentaisi läksymotivaatiota ja käyttäytymistä huomattavasti paremmin kuin pelkkä istuminen ja tuijottaminen yhteen pisteeseen.

Vanhojen kouluperinteiden noudattaminen tuntuisi olevan arvokas menetelmä nykypäivän kouluissa. Kirjallisista ja käytännön töistä olisi enemmän hyötyä: pelkkä istuminen on ajanhukkaa sekä oppilaille että opettajille!

SENNI MÄNTYNEN Kyyjärvi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu