Toimiva kaupunkiseutu on kaikkien etu

Kaupunkiseutujen rakennetta ja kehittämisvaihtoehtoja selvittänyt työryhmä on saamassa työnsä päätökseen. Työryhmän loppupäätelmässä on kolme vaihtehtoista mallia kaupunkiseuduille; vapaaehtoinen yhteistyö, lailla määrätty yhteistoiminta-alue tai kuntaliitokset.

Vapaaehtoisuuteen perustuvan mallin suurin ongelma on siinä, ettei mikään käytännössä muutu. Kaupunkiseuduilla on yritetty kehittää yhteistyötä eri tavoin, kuitenkaan siinä merkittävästi edistymättä. Miksi tämä kehitys nyt muuttuisi?

Työryhmä keskittyi pohdinnassaan seuraaviin kysymyksiin: Maankäyttö, elinkeinopolitiikka, palveluiden rakentuminen tehokkaasti, elinkeinopolitiikka sekä kaupunkialueen sisäisten muuttovirtojen vaikutukset verokertymiin.

Maankäytössä todettiin yhteisuunnittelun olevan tärkeää useasta syystä: Taajaan asutuilla alueilla on kyettävä yhteisesti pohtimaan yritysten sijoittumista, kuin myös asutusalueiden kehittymistä. Voimakkaana nousi myös esiin kuntien välisen kilpailun estäminen. Kuntien kilpailessa veronmaksajista tonttien ylitarjonta ja palvelurakenteen sekä liikenteen kehittyminen kaupunkialueilla saattaa vääristyä. Syntyy turhaa pendelöintiä, kustannuksia ja ympäristövaikutuksia.

Yritysten sijainnin suunnittelu olisi myös logistisesti järkevää, kuin myös asumisviihtyvyyteen vaikuttava tekijä.

Palvelurakenteessa työryhmä toivoi päästävän kaupunkiseudulla yhtenäisiin hallinnollisiin rakenteisiin, jotka mahdollistaisivat taajaan asutuilla alueilla suuruuden ekonomian toteutumisen.

Laki yhteistoiminta-alueista ratkaisisi palvelurakenteen ongelman, mutta silti erilaisilla veropohjilla keskenään kilpailevat kunnat ja niiden maksuosuuksien määräämiset ovat ongelmaiset. Työryhmä toteaakin, että yhteistoiminta-alueet edellyttävät yhteisten valtion osuusjärjestelmän, ts.seudullisen, tasaavan valtionosuus järjestelmän luomisen. Siinä valtionosuus tulisi kaupunkiseudulle, ja seudullinen väestöpohja-demokratiaan perustuva hallinnollinen elin jakaisi osuudet eri palveluihin.

Ongelma mallissa on siinä, että kunnallinen päätöksenteko palvelurakenteesta siirtyisi seututasolle.

Yksinkertaisin, ja ilman muuta vähiten ongelmatiikkaa sisältävä malli on kuntien yhdistyminen. Poliittista kannatusta tälle vaan ei tahdo löytyä kehys- kuin keskuskuntienkaan valtuustoista.

Puitelaista ei olla kehittämässä pakkoliitoslakia. Näyttää kuitenkin siltä, että palvelu- sekä päätöksentekorakenteita ollaan laittamassa kaupunkiseudulla nippuun pakolla, ja kiireellä. Isänmaan edun kannalta kiireen asiassa ymmärtääkin: kaksi kolmasosaa väestöstä asuu kaupunkiseuduilla, ja oikeastaan vain kaupunkiseuduilla on hyötyä hallintorakenteiden yhdistämisestä.

Pakko ei ole kuin kuolema, mutta yhdistyvä päätöksenteko ja hallinnon rakenne tuottaa tilanteen, jossa kaupunkiseutujen kehyskuntien itsenäisyys on nimellinen. Silloin herää helposti kysymys, onko hallinnon tarkoitus olla itseisarvo, vai odotetaanko sen tuottavan jotain asukkailleen? Löytyykö hallintomallista vielä tilaa kaupunkiseutujen kuntien itsehallinnolle, ja mikä on hallinnon itseasiallinen tehtävä?

Ehkä löytyy, ehkä ei, sanoisi jyväskyläläinen kansanfilosofi, ajattelija Matti Nykänen.

Sellaisen tehtävän kevyelle rakenteelle voisi löytää toimivassa tilaaja-tuottaja mallissa. Se edellyttää kuitenkin radikaalia muutosta koko kunnallishallinnon olennaisuuden ymmärryksessä.

MARKO KYTÖMAA kunnanvaltuutettu (kesk.) Laukaa

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu